Omaa työtä

Kommentoija arvaili, että kysyn ja kumminkin tiedän. Ei se kyllä niin mene. Kun olen pitänyt tässä kirjoittamisessa pieniä välejä, huomaan että olen entistä enemmän ruvennut ajattelemaan kirjoittamalla.

Jotkut oikeusteoreetikot ovat tuominneet jyrkästi menetelmän, jota itse käytin ja suuri osa kollegoistani käytti. Erikoisen vaikeassa jutussa saatettiin sanoakin, että kokeillaan, onnistuisiko tuon perustelemaan. Jos onnistui, ratkaistiin juttu näin päin, ellei niin noin päin.

Ellen osaa perustella niin että itse uskon, olen väärällä asialla.

Mutta sitten on asiat tajunnan laidalta. Viimeksi käsitellyt kirjeopistot ja Tee se itse –henkinen toiminta olivat mielestäni kivoja, viattomia aiheita. Vasta nyt eli tänään ymmärsin, että onpa niillä varsin vahva kiinnekohta ajankohtaiseen elämääni.

Tuo Kullervon Lapin retkeily oli samaa perinnettä ja juurta kuin Tee se itse. Asia oli arvokkaampi, jos se oli vaivalla itse saavutettu. Pula-aika vaikutti asiaan, mutta kun myös teltta ja reput olivat alkujaan kotona itse tehtyjä, oli siinä omatoimisuutta kerraksi. Makuupussin oli tehnyt Amerikan armeija, ja ennen pitkää niitä alkoi saada Norjasta ja sitten jopa Suomesta.

Jutun kuva on Tee se itse –aatteen korkea laulu.

Kuvassa on viisi sukupolvea, kustakin polvesta aina sen vanhin edustaja (alunperinkin vanhin) – Saara (1882-1973), Hilja (1901-1993), Kullervo (1921-2012), Jukka (1944- ) ja Lauri (1967 - ).

Eero syntyi 1998, ja siitä eteenpäin mentiin neljän polven voimin. Listaan sisältyy mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kun minä synnyin 1944, isäni oli ollut kuusi vuotta armeijassa; hän meni vapaaehtoisena asevelvolliseksi alkuvuodesta 1939. Hänen maavoimien RUK:n kurssiltaan (1939-1940) kaatuivat melkein kaikki, mutta hän oli ilmoittautunut lystikseen ilmavoimiin. Tämän kaiken jälkeen hän oli siis siviiliin tullessaan 23-vuotias – ja ehti olla luutnantti 20-vuotiaana, mikä taitaa olla harvinaista. Itse olin tuota kuvaa otettaessa 22-vuotias ja valmistuin kohta juristiksi, mutta olin käynyt siinä välissä armeijan ja ollut koko opiskeluajan töissä elättääkseni itseäni ja perhettä. Isä tosin kustansi ne kurssikirjat, joita ei löytynyt hänen hyllystään. Useimmat löytyivät. Isä oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas, minä olin isän- ja äidin puolen huomioon ottaen neljäs. Tänään laskin pelkistä serkuista ja näiden lapsista toistakymmentä väitellyttä tohtoria. Siinä sitä on luokkaretkeä.

Kyllä me olimme nuoria. Tietääkseni kukaan nyt puheena olevista henkilöistä ei ole ollut silmittömän hyvä kouluissaan eikä opinnoissaan. Jaa, voi nyt yksi poikkeus olla. Mutta kotoa saatu ohje oli yrittää vaivihkaa hinata itsensä sinne parhaitten joukkoon, ikään kuin pistesijoille.

Se on pätevä ohje ja sopii Tee se itse –ihmisille. Pyrkimys ei ole se, joka riivaa kaupallisuutta ja sosiaalista kilpailua – olla parempi kuin muut. Tai luulla olevansa parempi. Pyrkimys on tehdä jotain itse, ja tehdä niin hyvin kuin kohtuudella osaa.

Voi olla, että muut sitten hiukan naureskelevat näille toistaitoisen töille, mutta pysyvätpä siten hyvällä mielellä.

Ettei menisi machoiluksi, olen kyllä koko ajan pitänyt mielessä naisten käsityöt. Äitini oli niissä koko peto. Jo hänen äitinsä korjasi palkinnon kotiin Kiikan seudun käsityönäyttelystä. Ja äiti hyväkäs kehuskelee tänäkin päivänä, ettei hänellä ole koskaan ollut kylässä eikä päivälliskutsuilla yllään kaupasta ostettua vaatettava, vaan kaikki on ollut itse tehtyä.

Niin olivat myös meidän poikien vaatteet. – Mutta tässäkin kuvaa hämmentää pula-aika ja äitini kohdalla sekin, että kun hän seisoi nuoresta likasta kirjakaupassa myyjänä, kai hänellä siinä käsityö oli aina käden ulottuvilla. Se oli ennen sellainen tapa, että ellei osannut kaventaa villasukan kantapäätä, ei ollut oikein nainen eikä mikään. (Nykyisin tuntemani ikätoverit ja nuoremmat vakuuttavat, että kyllä osaisivat, mutta joutuisivat laskemaan mielessään.) – Miten lienee?