Itseopiskelusta

Jatkan tästä aiheesta kysyäkseen itseltäni ja teiltä. Eilen usea vastasi kiinnostavasti puheisiini kirjakursseista ja esimerkiksi kielen oppimisen keinoista.

Mainitsin myös Tee Se Itse –hengen ja aatteen, jota edusti hyvin kauan sitten Tekniikan Maailman esiaste todennäköisesti mallina amerikkalainen Popular Mechanics.

Harmittelen etten selvitellyt asiaa lähemmin, koska olin erinomaisissa puheväleissä Osmo A. Wiion kanssa ja suorastaan ystävystynyt Rauno Toivoseen, joka oli TM:n suuruuden ja oli ihmisenäkin vallan miellyttävä henkilö. Muistan jopa sen välivaiheen, jolloin hänet tarvittiin riitaisan Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi.

Koottuani rohkeutta kysyn: oliko itseopiskelu ja Tee Se Itse pöljän kansan harrastetoimintaa. Olen näet tuntenut ja tiennyt parikin fyysikkoa ja vastaavaa, jotka ovat olleet asiasta varmoja. Itseopiskelu on tuloksetonta. Itse tekeminen on yksinkertaisesti typerää ja maalaista.

Jos oltiin niin rikkaita, että oli paikka järven rannalla, tarvittiin kukaties laiturikin. Normaalia oli rakentaa sellainen. Siihen tarvittiin puli sukua ja koko kesä.

Olen tainnut osallistua kahdenkin laiturin tekemiseen. Toisessa oli mukana lanko, arkkitehti. Toisessa ehkä päätekijä oli poika, ei arkkitehti. Molemmissa rakenne oli suorastaan nerokas. Kyhättiin laiturin muotoinen laite ja sitten pukit, jotka kiskottiin veteen. Laituri laskettiin niiden päälle.

Ainakin sen ensimmäisen, 1960-luvun laiturin aikana oli paikallaan käyttää myrkkypuuta tai Pinotexiä, jota sitten sopivasti levisi vesistöön. Se oli viattomuuden aikaa.

Toiset toteuttivat tarpeen siten, että ostivat Liplap-merkkisen laiturin styrox-kellukkein ja metallituin. Se oli hieno versio aika usein nähdystä viritelmästä, jossa kellukkeen muodosti yksi tai kaksi mönjällä punattu bensa- tai öljytynnyriä. Kallistelu oli hirveää. Siinä saattoi mennä järveen mummu ja mummuin serkku, kahvipannusta ja sokuriskoolista edes puhumatta.

Kysymykseni on kiero. Luullakseni kaikki Suomen kesämökit (”kesähuvilat” on asia erikseen) ja erittäin merkittävä osa taloista on rakennettu omin voimin ja siten enemmän tai vähemmän pieleen.

Nuo rakennelmat sen kuin kestävät. Puolta nuoremmat lastulevyn, mineriitin ja betonielementtien kultakauden rakennelmat lentävät toinen toisensa jälkeen käyttökieltoon terveydelle vaarallisina. Ne kastuvat, homehtuvat ja haisevat.

Miten siinä niin pääsi käymään? Mämmikourat, jotka eivät oikeastaan tienneet huoneenrakennustoimista mitään, saivat aikaan ihan käyttökelpoista tavaraa, mutta ammattilaiset eivät?

Ammattilaisten niskoille voisi vielä laskea kysymyksen tyylin ja suunnittelun synneistä. Yli puolen vuosisadan takainen mutkaton kanakoppi-muoti kelpaa, mutta etenkin koneella sorvatuista pyöröhirsistä kyhätyt pilvilinnat tuntuisivat sopivan paremmin teemapuistoon kuin maisemaan.

Miksi?

Ainoa vastauksen tapainen voisi olla ”perinne”. Vaarivainaa ei ollut kuullut puhuttavankaan laserista. Hän käytti piirustuksia Klubiaskin kanteen kyhätessään kirvesvarren mittaa eli kyynärää, ja niin vaan ovet, ikkunat ja portaat eli ”syöksyt” löysivät paikkansa. Kun katselen Suomalaisen talonpojan historiaa ja vanhoja kuvasarjoja, mieleen nousee Vennamon huutelu:” Kyllä kansa tietää!”

Kuvvassa kesältä 1967 mm. laituri, joka oli peruskorjattava. En ole käynyt kurkkimassa, mutta korjattu versio palvellee edelleen, vaikka tuonkin pienoishenkilön  lapset ovat riehuneet siellä vuosikaudet, tiettävästi. Hauesta en tiedä, mutta tuskin sekään oli lajinsa viimeinen.