Gustafin poikaparka

Leif G W Persson on siis kriminologia professori – kollega – ja dekkarikirjailija, oikeastaan satiiristen aikalaiskuvausten kirjoittaja, jonka menestys markkinoilla on ollut suunnaton. ”Possujuhlaa” myytiin miljoona kappaletta.

Kirjat on suomennettu ja moni ihminen, joka sanaa kannattaa uskoa, pitää niitä Pohjoismaiden tai maailman huippuna. Syystä tai toisesta vieläkin menestyneempi Stieg Larson tuntuu tämän Leifin vastakohdalta, sangen monessa mielessä.

Persson oli työmiehen poika. Hän kertoo isästään ihannoiden ja niin, että kuvaus voisi olla jopa totta. Äitiään hän vihasi, kunnes tämäkin onneksi kuoli, vanhana. Persson pääsi helposti hienostokouluun (Norra Realen) ja pysyi vaivattomasti priimuksena, vaikka syntymärikkaat joskus nokittelivat.

Elämällä oli hänelle ikävä yllätys, silloista oikeusministeriö L. Geijeriä koskenut jupakka, jossa ministeriössä työskennellyt Persson leimautui tietolähteeksi ja sai niskaansa mm. Olof Palmen epätavallisen härskin hyökkäyksen. Potkuthan siitä tuli.

G W käytti aikansa oikein tekemällä väitöskirjan valmiiksi, julkaisemalla noin sata tieteellistä artikkelia ja muun muassa Geijerin skandaalia sivunneen romaanin, jonka valtavilla myyntituloilla hänestä tuli rutirikas. Lisäksi hän kelpasi nyt rikkaiden piireihin ja osoittautui hyväksi sijoittajaksi; ennen käytettiin myös termiä ”keinottelija”.

Kirja on kirjoitettu rehellisen oloisesti. Siinä kirjoittaja ei yritä pahemmin selitellä virheitään. Hän vain kuvaa ”luokkaretkeään” yhteiskunnan alimmilta tikkailta huipulle. Tarinan juoni on selvä ja uskottava: kirjoittaja oli niin pirun etevä, että edes johtavien pikkukoulun opettajien ja pääministerien kenkkumaisuus ja median hyökkäykset eivät tehonneet.

Nyt hänellä on edessään vihollinen, joka vetää vakavaksi, nimittäin kuolema. Hän on saanut jo kaiken, myös aivoverenvuodon. Edellinen ei kuitenkaan tappanut.  

Kollega on tarkalleen samanikäinen kuin minä.

Kun Persson ja hänen hyvä ystävänsä Jan Guillou pyörähtelevät posliinikaupassa, siinä menee kuulkaa Rörstrandin vuosituotanto tunnissa.

Haluaisin tietää, miksi olen vihamielinen. Pidän molempien herrojen tuotannosta. Persson on vielä esimerkillinen henkilö siinäkin, että hän käyttää suurta asiantuntemustaan tavalla, jonka kuka tahansa voi käsittää.

Yritän vastata. Dekkari on älyllisesti yliviritetty, tunne-elämän kannalta usein latistettu tarina. Se on helppo ja suosittu, koska se ei häiritse ketään eikä muuta mitään. Tämän takia ”Rikos ja rangaistus” ei ole dekkari. Kuten ei liioin ”Karamazovin veljekset”.

Perssonin isä on kuvattu virheettömänä ihmisenä jonka käsien suuruudesta ja varmuudesta mainitaan kymmeniä kertoja. Perssonin äiti on kuvattu loputtomana vehkeilijänä ja valehtelijana, joka hallitsi valehtelemalla voinnistaan. Koska hän eli yli 90-vuotiaaksi, häntä ei luultavasti todellisuudessa koskaan vaivannut mikään.

En pidä kirjoista, joissa kirjoittaja tekee tiliä kuolleiden vanhempiensa kanssa. Varsinkaan en pidä teoksista, joiden ratkaisu on hyvä vanhempi / paha vanhempi. Samalla kirjoittaja voi vähintään antaa ymmärtää, että hänen hyvät saavutuksensa ovat peräisin toiselta vanhemmista ja vastoinkäymisensä ja erehdyksensä toiselta.

Tässä tapahtuu juuri niin. Epätavallisen terävään järkeen ja vaikuttavaan oppineisuuteen liittyy infantiilinen sielunelämä. Sana ”infantiilinen” tarkoittaa alle 6-vuotiaan tasolla olevaa.  Ilmiö ei ole harvinainen. Minua se häiritsi. Toivon etten pilaa tällä toisten nautintoa seurata eurooppalaisen yltiökonsumerismin ja meganarsismin korkeata laulua.

Hulluudella on aina syynsä…