Vanhukset töihin!

Sopivimpia auttelemaan vanhuksia ovat nähdäkseni vanhukset.

En tarkoita palvelujen huonontamista vaan parantamista. En uskalla ottaa kantaa siihen, miten suuri osa vanhuskeskustelusta on politiikkaa. Toisin kuin lapsilla, vanhoilla on äänioikeus.

Asia ei ole minulle millään muotoa outo, mutta kokemukseni ovat yksipuolisia. Ne vanhukset, joiden hyvinvoinnista olen itse vastuussa, ovat harvinaisen pontevaa väkeä. Kyllä he ovat myös hyväosaisia. On eläkettä, asuntoa ja sukulaisia. Ja on sitä rahaakin.

Itse olen harhaileva dementikko, kuten näistä kirjoituksistakin havaitsee. Hetkittäinen pystyn kuitenkin esittämään täysijärkistä.  Tässä olisi toivoni mukaan järkevä ajatus.

Vanhat ihmiset eivät osaa käyttää uuden yhteiskunnan verkkopalveluja. Käsitettäviä koneita, kuten maksuautomaatteja, suljetaan ja viedään pois. Jos haluaa ostaa junalipun, täytyy kuulemma soittaa puhelimella lapsille ja pyytää heiltä apua, jos on lapsia.

Teimme tästä asiasta HIITissä erilaisia skenaarioita vuonna 2002 ja seuraavina vuosina. Kaikki mikä oli leimattavissa ”sisällöntuotannoksi”  tahtoi jäädä korkeakoululla sikseen. Sanon tämän hiukan hammasta purren, koska mielestäni liian monet kollegat – siis professorit – elättelivät lapsellisia luuloja ”tiedemiehen” maailmasta. Siihen eivät arjen huolet muka kuuluneet. Muistelen toden totta tavanneeni eräänkin , jonka mielestä LaTeX olisi myös mummoille sopiva ohjelma kirjoittamistarpeisiin…

Puhe on ladontajärjestelmästä, jonka oppimiseen eteviltä insinööreiltä näkyy menevän useampi kuukausi. Ohjelma on hieno, mutta sen ominta aluetta ovat matemaattisia kaavoja merkkejä tulvivat työt.

Tänäkin päivänä varakkaiden ja valistuneiden on helppo hylkiä jotain tiettyä tekniikkaa. Yksityisautoilusta voi ehkä luopua, jos on onnistunut sijoittumaan pääkaupunkiseudulle tai muualle kaupunkien läheisyyteen. Ilman kännykkää ei tahdo tulla toimeen. Epäilen, että täyskieltäytyjiksi ilmoittautuneilla on kumminkin matkapuhelin jossain piilossa. Jos joku kysyy neuvoa, käsken hankkimaan kalliin puoleisen älypuhelimen. Sellainen on helppo käyttää. Tuossa on pöydällä kaksi Nokiaa ja yksi iPhone. Viimeksi kuluneen viikon on yritetty saada Nokia hyväksymään profiili, joka päästäisi perheenjäsenet läpi, kun puhelin on muutoin äänettömällä. Samsungilla tämä mielestäni sangen käsitettävä tarve on kuulemme otettu hyvin huomioon.

Mutta kojeiden käytön opettajiksi vanhoille ihmisille patistaisin toisia vanhoja ihmisiä. Eri tasoisia osaajia on kaikissa ikäluokissa. Kokeilujen jälkeen arvelen, että vanhan on helpompi uskoa neuvoa ja myöntää tyhmyyksiä toiselle suunnilleen saman ikäiselle.

Samaa ehdottaisin tietokoneen käyttöön. Koneeksi mielellään jokin ultrabook, jos rahat riittävät, ja opetuksen aiheiksi verkko, sähköposti ja teksti. Huomatkaa tuo ”ultrabook”. On turhan tavallista, että vanhalla on koneena lasten hylkäämä laite, jossa on vielä vanhat, kankeat ohjelmat.

Ja opettaja sanoo varmaan ensimmäiseksi, että selaimeksi esimerkiksi Firefox ja että tekstin saa niin suureksi kuin tykkää pitämällä Ctrl pohjassa ja pyörittämällä hiiren pyörää.

Olen seurannut vaivihkaa vanhainkodeissa ja sairaaloissa kävijöitä. Kyllä se kuulkaa vain niin on, että kun kävijä käsittää olevansa jo melkein samassa veneessä, eläytyminen hoidettavaan eli sen paljon puhuttu ja syystä kaivattu empatia löytyy vähällä.

Jaa – tämä vanhus löysi muuten lopulta mieleisen ja tarpeellisen kapineen koneisiinsa. Musta Ducky-näppäimistö, joka on kyllä valitettavasti kallis. Mutta olo on taivaallinen, ja tämä on vanhuutta. Näppäimissä on kunnon vaste ja tunne on kuin lerpuilta käytettävällä IBM:llä 1990-luvun alussa tai jopa – koska näppäimet kolisevat kodikkaasti, vähän niin kuin IBM:n pallokoneella ja muilla oikeilla kirjoituskoneille kauan sitten – tiedättehän ne koneet, jotka tulostavat ilman Ctrl-P:n painamista, ihan tuosta vain, reaaliaikaisesti…