Kuollut kuin kivi

Kun heräsin aamulla, olin kuollut. Ajattelin, että hyvä kun on vielä kukkia häistä. Selvää säästöä.

Kuolemisensa huomaa siitä, että tietokone ei käynnisty. CHKDSK pyörittää protestanttista liturgiaansa mustalla pohjalla. Sen tietää, että seuraavaksi tulee sininen screeni. Silloin on arkun kansi päällä ja ruuvit paikallaan. Mahtavatko ne käyttää kuusiokoloruuveja? Miten on varmistettu, ettei asiakas pääse ulos, vaikka hänelle olisi unohtunut Bilteman meisselisarja pyjaman taskuun?

Kyllä se varmasti on hoidettu. Aina on sanottu samaa. On rumaa, kun ruumiit luuraa.

Omaksumani tieteellisen maailmankuvan vuoksi panin television päälle katsoakseni, että toimivatko molemmat käteni sen vuoksi, että olen vain harmillisen takaiskun vuoksi siirtynyt kaartuvassa, 11,4-ulotteisessa aika-avaruudessa muualla (ei voi sanoa ”toiseen paikkaan”).

Televisio käynnistyi. Siellä juoksi Pekka Vasala kohti kultamitalia. Sen jälkeen haastateltiin Paavo Nurmea, joka vaikutti jotenkin höperöltä ja tietysti kaunaiselta.

Muistelin että poika olisi eilen sanonut ajelevansa moottoripyörällä tänne korkeisiin kokouksiin. Miten hänellä voi ajokortti olla, kun leikkikoulu on kesken ja Masalan suomenkielinen kansakoulu alkaa vasta kahden vuoden kuluttua? Tämä jäi nyt avoimeksi.

Minun tuli hyvä mieli siitä, että olin lähtenyt hovioikeudestakin taannoin pois. Olen joutunut havaitsemaan sellaistakin, että korkeinta oikeutta on luultu kotipesäkseni. Ei se niin ollut. En minä koskaan ilmoittautunut sinne hakemaan oikeusneuvoksen virkaa. Ne tehtävät on varattu aivan toisen tason miehille ja naisille. Minulla on hovioikeudesta oikein äänestyspöytäkirjakin, josta käy ilmi, että olen tuomarina surkea ja ammatillisesti joka tapauksessa kelpaamaton ylemmän palkkausluokan virkaan. Miten totta se onkaan!

Hovioikeudessa virassa ollessa kuoleminen on samaa kudelmaa kuin kauheimmat painjaisemme. Lisäksi sen merkitsi muistiin kreivi Tolstoi (”Ivan Iljitshin kuolema”). Päähenkilö on juuri kuin minä, ”palatsioikeuden tuomari, monien tarpeettomien toimikuntien turha jäsen”.

Kun kaimani makaa arkussa, hän tietysti näkee ja kuulee kaiken. Juuri sen takia ei pitäisi unohtaa kirstun kantta auki. Nääntynyt vaimo ja kyllästyneet lapset ovat tietysti hyvin tyytyväisiä siihen, että äijästä päästiin, ja vielä vähällä.

Virkaveljet palatsioikeudesta (sama elin, mahdollisesti väärä suomennos sanasta ”hovioikeus”) alkavat saapua valittelemaan väitettyä suruaan. Olen minä ennenkin seisonut kuuntelemassa näitä lyhyitä mutta kömpelöitä puheita. Siinä ei tiedä, mihin jalkansa pistäisi. Suuhun?

Kun hyvin järjestetyn viraston viran- tai toimen haltija kuolee, se herättää hyväksyvää hyrinää, olipa vainajalla uusi päällysviitta tai ei. Surutalossa kaikilla on yksi mieli: vakanssi aukesi. Olavivitsh on virkaiältään kymmenen päivää vanhempi mutta Johannesvitsh on toiminut virkaa toimittavana kihlakunnantuomarina… Tulee ankara äänestys, mutta sehän meille on suolaa leivän päälle.

Maailma on täsmälleen tällainen, jottei kuolleen tarvitsisi toimia kuin naapurin rouvan, joka käännähtää pihassa ja kiirehtii katsomaan, jäikö liesi päälle, kissa kampaamatta tai rauduskoivun lehdet lukematta.

Ei maailma tule, ikävä.

Kun olin viettänyt tunnin tuonpuoleista elämää, tietokoneen toinen silmä rävähti ja luettavaksi tuli ilmoitus, jonka mukaan ikkunoita aloitetaan. Kun ääreisverenkiertoni oli selvästi elpymään päin, ryhdyin kirjoittamaan tätä ja kirjoitin lapulle muistiin: kysyttävä kustantajalta, paljonko hän maksaisi nyt käteisille muistelmista haudan takaa.