Huokaus

Iso juttu Googlesta aiheutti maanantain huokauksen. Se oli maanantain juttu. Uusina esille otetuista asioista on keskusteltu kiihkeästi ainakin 15 vuotta. Haastateltu amerikkalainen kollega kuuluu siihen suureen joukkoon, jolla on silmää kaupalliselle menestykselle.

Artikkelissa oli tavanomaiset väärinkäsitykset. ’Yksityisyys’ on mm. Suomessa sekä rikosoikeudellinen että siviilioikeudellinen käsite. Ero on valtava. Rikosasiassa poliisi ja syyttäjä voivat hyvinkin ryhtyä toimimaan, ja selvittely oikeudenkäynteineen voi osoittautua loukatulle halvaksi, jopa lähes ilmaiseksi. Siviiliasiassa – näin tapaan itse sanoa, jos joskus suostun vastaamaan oikeudelliseen kysymykseen – loukatun on syytä lähteä siitä, että vähintään kymmenen tuhatta euroa on hankittava ennen kuin päästään puusta pitkään, ja tuokin summa voi olla mennyttä, vaikka juttu voitettaisiin. On tilanteita, joissa sata tuhatta on oikeampi arvio.

Tämä perustuu pitkän ja surullisen elämän aikana suodattuneeseen tietoon. Rehelliset kelpo maallikot (siis muut kuin oikeusjuttujen parissa askartelevat lakimiehet) eivät osaa ajatella eivätkä aina edes usko, että oivallusta ”minä olen oikeassa – oikeuksiani on loukattu” seuraa automaattisesti jatkokysymys: ”mitä voin tehdä”.

Viimeksi joitakin päiviä sitten rupattelin hyvin arkisesta ongelmasta ja sanoin:” Olet oikeassa. – Unohda asia.” Juttukaverini on viisas ihminen. Hän nielaisi ja vaikeni.

Jos keskustelu olisi jatkunut, olisin saattanut sanoa, että lähetetään vastapuolelle vertahyytävä uhkailukirje, uhataan toimittaa hänet Kakolan vankilan pimeimpään soppeen ja pyytää, että avain heitetään Aurajokeen – ja ellei se tehoa, unohdetaan asia.

Joskus huomaan olevani vanha fasisti. Ikään kuin kaipaan niitä aikoja, jolloin mökin äijä könysi itsensä ukkotuomarin puheille selittämään kokemaansa vääryyttä. Ukkotuomari luki otsa rypyssä lakikirjaa, löi kirjan kiinni ja sanoi: ”Sie out viärässä. Ala laputtaa. Ja sano akalles terveisiä.”

Sanomalehtiartikkelia luettaessa muistettava: Englannissa (U.K.) ”privacy” on mitä mutkikkain asia. Ihmisoikeustuomioistuimelle britit väittävät yleensä, että nämä kysymykset ovat hallinnassa. Toisaalta heillä viranomaisten ja sellaisiksi itseään väittävien mahdollisuudet penkoa ihmisten asioita vaikuttavat rajattomilta ja rajoittamattomilta. Lakeja ehkä on, mutta ei mielenkiintoa niiden noudattamiseen.

Yhdysvalloissa (U.S.A.) tilanne on sitä vastoin vaikeampi. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön sekavuuden lisäksi perustuslaki tekee tepposia. Esimerkiksi se sananvapaus, jonka nimeen jotkut blogin kommentoijat ja monet verkkovarkaat vannovat, on amerikkalainen erikoisuus, eikä se ole juurikaan sukua eurooppalaiselle, ihmisoikeussopimusten ja täkäläisten perustuslakien turvaamalla sananvapaudelle.

Huomionarvoinen, tässä blogissa kymmeniä kertoja tolkutettu ongelma on ”yksityisyyden” kehittäminen, se kun on tavallaan vektorisuure tuntemattomassa koordinaatistossa. Tarvitsemme suojaa valtiota ja poliiseja vastaan; tarvitsemme suojaa liikeyrityksiltä; tarvitsemme suojaa uteliailta ukoilta ja akoilta.

Lisäksi on ymmärrettävä, että yhä useammat myyvät yksityisyyttään kuin mustaa makkaraa. Vahinko vain, että he pyrkivät myymään myös toisten yksityisyyttä.

Ilmiössä ei ole sinänsä mitään pahaa. Jos joku esiintyy rahasta mainoksissa, hän tietää hiukan leimautuvansa. Jos toinen esiintyy tositelevisiossa, hän luopuu aika monista oikeudellisen suojan muodoista. Ja verkossa Google mainoksineen ja Facebook tietenkin toimivat keräämällä ja käymällä kauppaa ihmisten ”profiilitiedoilla”, ja se on ongelma, koska kaikki eivät käsitä, että nettiin vuodatettu sappi ei katoa sieltä ikinä, kun taas elämä, se muuttuu.

Itse luovuin Feissarin käyttämisestä kokonaan. Rajoitetulla osallistumiselle on puolensa ja osittain erinomaiset puolensa. Mutta sitten on huoliakin, eikä harmin aiheita tarvitse ostaa kaupasta rahalla. Näyttää niitä riittävän omastakin takaa.