Haukipuu

Muistin että viidestoista päivä syötiin kermakakku, jonka koristeena oli vadelmia. Esiin kääntyi tämä valokuva, jossa on niiden elokuun kakkujen paikka ja hauki (toinen vasemmalta).

Kymmenen tuntia myöhemmin näin uutisista, millainen veistos musiikkitalon eteen saadaan. Siinä on se sama Hellaakosken hauki, josta tuotakin valokuvaa otettaessa puhuttiin. Siis se, joka nousi kuusen latvukseen punaista käpyä purrakseen, ja lauloi.

Hauki on runoudenpyhä kala. Sen syöminen on sitten eri puheenaihe.

Kun ajattelin, millaisia terveisiä välittäisin vuodelta 1965, niin se oli kyllä ero. Kalaa syötiin paljon, ja syötiin nimenomaan haukea, lahnaa ja ahventa. Särjistä ja pikkuahvenista voi laittaa suurustettua kalakeittoa.

Ehkä menisin asiaan. Kuvassa esiintyvän naishenkilön isä oli syntynyt 1896 ja kuului selvästi suomenkieliseen yläluokkaan. Aloin aavistella aika myöhään, ehkä kymmenen – viisitoista vuotta sitten, että suomalaisen keskiluokan ( ainakin 75 % väestöstä) käsitys itsestään on osittain virheellinen.

Tuo itseymmärrys perustuu toisaalta sotiin, jotka olivat yhdelle sukupolvelle taustaan, varallisuusasemaan ja poliittisiin kantoihin katsomatta yhteinen onnettomuus, joka oli käyty yhdessä läpi. Niinpä jäimme vaille todella repiviä ristiriitoja.

Tuo edellinen sukupolvi, isoisät, koki sodan toisin. Minun toinen isoisäni heilui vapaaehtoisena, mutta hän oli entinen heimosoturi ja kielitaitoisena (venäjä) armeijalle tarpeellinen. Toinen isoisä oli kotikirkonkylän väestönsuojelupäällikkö, joka oli Länsi-Suomessa olemattoman helppo homma. Molemmat olivat syntyneet 1896. Puheena oleva appeni johti sotasairaalaa eikä tainnut olla edes selvillä demokratisoitumiskehityksestä. Kun hän joutui tekemisiin sotilaiden kanssa, he makasivat yleensä narkoosissa leikkauspöydällä.

Heidän käsityksiään ei määrännyt politiikka, vaan 1920-luvun opiskeluvuosien Saksasta omaksuttu sivistyskäsitys. Kun sotaäijät – isäni sukupolvi – lukivat Valittuja Paloja ja istuivat elokuvissa, tämä edellisen polven yläluokka luki Thomas Mannia, kävi konserteissa ja soitti itse (helpompaa) kamarimusiikkia torstaisin alkaen kello yhdeksäntoista perisalaismatolla kristallikruunun alla olohuoneessaan.

Ainakin lääkärit ja tuomarit saattoivat olla koko piruja työpaikallaan, mutta siviilissä ”sivistynyt käytös” oli syvälle juurtunut velvollisuus. Oli käyttäydyttävä asemansa mukaisesti. Eivät he vaatineet kovaäänisesti korkean asemansa huomioon ottamista, mutta jäivät toisaalta mieluummin Tampereelle kuin matkustivat III luokan rautatievaunussa. Pistäytyminen nakkikioskilla ei olisi juolahtanut mieleenkään, ja ajan ilmiöistä, kuten tamperelaiskirjallisuudesta (Linna, Salama) keskusteltiin vaimealla äänellä ja intohimottomasti koulu- ja opiskelutovereiden kanssa, jotka olivat tietenkin professoreita, vuorineuvoksia tai piispoja. Kansanihmisiä kohdeltiin ja puhuteltiin kaupungissa ja maalla asiallisesti, suorastaan arvostavasti.

Kirkossa käytiin, vaikkei välttämättä uskottu Jumalaan, mikä muuten oli etenkin  luonnontieteellisen koulutuksen saaneilla yllättävän tavallista jo ennen sotia. Valeissa ei äänestetty Kekkosta, mutta isoissa hankkeissa, kuten keskussairaalaa rakennettaessa, yhteistyö kaupungin pamppujen eli demareiden ja kommareiden kanssa sujui erittäin hyvin.

Nähdäkseni tuo sukupolvi katosi jäljettömiin ja vei arvonsa mennessään.

Tästä voi saada kuvan, että varakas väki määräsi, Niin se ei ollut. Meillä oli kokonaisia ammattikutia, kuten kansankoulun ja oppikoulun opettajat, jotka ottivat suuressa vilpittömyydessä mallia näistä ”ylemmistään”. Suomenkielisellä puolella saumautuminen hiukan vanhempien kulttuurisukujen kanssa (tyyppiä Palmén, Äyräpää jne. toteutui ongelmattomasti).

Tätä ruotsalaiset välillä ihmettelivät, koska osa heistä uskoi omaa propagandaansa ja luuli, että suomalaiset ovat kauttaaltaan vastikään riihen seinästä reväistyä väkeä. Mutta sellainen sielullinen ristiriitaisuus, jota edusti esimerkiksi Eino Leino, oli harvinaista. Jokin koskenniemi tai Juva (Juvelius) oli esimerkki, miten aateluus velvoittaa aatelitontakin. Ja niihin velvollisuuksiin kuului myös kalasopan syöminen, aikka hauki olisi ollut tikkuista.