Opintokirjakin toista tuumaa

Mielitautioppi ei varsinaisesti tunne opiskeluneuroosia ja oikeudenkäyntipsykoosia. Minulla on valitettavasti silti tietoa molemmista aika runsaasti, ei potilaana vaan uhrina.

Mainio mutta jokseenkin unohdettu neurologi Viktor von Weitzsäcker, jonka sukulaispoika muuten oli presidenttinäkin (1984-1994) kirjoitti laajassa pääteoksessaan rettelöintitaipumuksesta (”Patosophie”). Hän arveli, että taipumus joutua oikeudellisiin selvittelyihin on usein enemmän kiinni luonteesta kuin asian luonteesta.

Lakiasioita kokeneet hyppystuntuma sanoo samaa. Vaikka oikeusjutut olivat aika samanlaisia, kumman usein tietyt naamat näki käräjillä. Ja puhe on tässä riita-asioista tai niin vähäpätöisistä rikoksista, ettei niissä ole vallesmanni liikkeelle lähtenyt.

Kauhavalla pisin tietämäni perinnönjako- ja testamentin moitejuttu kesti 32 vuotta, kun se ajettiin eri lähtökohdista ja eri henkilöiden toimesta useita kertoja ”aina senaatin peräseinään asti” eli kaikki oikeusasteet läpi. Kuten aina, tapaus merkitsi kaikille osapuolille pelkkää rahanmenoa. Koulunkäyneitä lakimiehiä ei siihen aikaan maaseudulla juuri ollut, ja kauppaloissa ja kaupungissa työskentelevät tiesivät, että nämä alan miehet eli oikeudenkäyntiraivoiset olisivat laskun maksamisen sijasta haastaneet seuraavaksi oman asianajajansa kuultavaksi ja vastaamaan erinäisistä, toinen toistaana omituisemmista laiminlyönneistä ja ylitsekäymisistä.

Tilastoja tutkiva saattaa myös erehtyä. Vallankin Itä—Suomessa käräjillä oli ennen sotia valtavasti juttuja, ja tavallisimpia olivat kunnianloukkaus, haaskaus (puiden vieminen toisen metsästä) ja luvaton syöttö (elukoiden päästäminen naapurin apilamaahan). Luullakseni käräjöinti oli kuitenkin ennen kaikkea hyvä syy päästä pois kotoa, tavallisimmin kirkonkylissä pidettyihin toimituksiin juopottelemaan, vaihtamaan hevosia ja tapaamaan tuttuja. Ellei ollut omaa juttua eikä ollut manattu edes todistajaksi, haastettiin sitten naapuri ilman aikojaan. Rikosasioissa oli suullinen haaste sallittu eli jutun käsiteltäväksi saaminen onnistui toistaitoiseltakin.

Opiskeluraivoiset tunsi enne opintokirjan paksuudesta. He olivat luonnollisesti heti ensimmäisellä luennolla jonottamassa alkumerkintöjä ja istuivat sitten luennon toisensa jälkeen, yleensä luennoitsijasta katsoen edessä vasemmalla. Yksi tunnusmerkki oli luentovihkon muistiinpanojen kumittaminen. En ehkä ole ainoa, jonka mielestä vinoon menneen muistiinpanon päälle voi vetää henkselit ja aloittaa uudestaan paremmalla onnella.

Kirjallisia merkintöjä tekemättäkin selvisi, mutta yllättävän monella professorilla oli luentosarjoissaan korjauksia tai muutoksia kurssikirjassa väitettyyn, ja juuri niitähän ne tenteissä sitten kysyivät. Jos käytettävissä oli hyvä kirja, kuten tekijänoikeudessa, pidin itse joskus luennot ottamalla käytännöstä tai oikeuselämästä esimerkin toisensa jälkeen ja selvittämällä, miten lakitekstin ja kirjojen kieltämättä kiemuraisia sääntöjä oli niihin sovellettava. Se loukkasi kovasti joitakin opiskelijoita. Ilmeisesti he arvelivat, että tuollainen menettely oli epätieteellistä – mutta kun ei juridiikassa oikein ole ”klinikkapalvelua”.

Kaksi tutkintoa on hyvä ajatus, jos ne liittyvät sopivasti toisiinsa. Diplomi-insinööri ja kauppatieteen maisterin tutkintojen suorittamista suositaan. Tilanne lienee kyllä muuttunut. Ainakin Aalto-yliopistossa aineita voi yhdistellä luovasti, kunhan ei erehdy luulemaan, että uuvuttavista alkeista voisi tinkiä.

Mutta yksi tutkinto riittää, ja monilla aloilla ei ole niin nuukaa, millaisista aineista se koostuu. Sangen moni kehaisee, ettei ole työelämässä koskaan tarvinnut opiskellen hankittuja tietoja tai taitoja.

Niinpä nämä opiskelemisen hirmut, joista jotkut jäävät aivan totta vuosikymmeniksi kiinni erilaisiin kursseihin, eivät taida tähdätä mihinkään kouriintuntuvaan. Opiskelun maailma vain on heille soiva ilmapiiri, koska tavoitteet on määritelty ja myös kriteerit tiedossa.

Luin jonkun valittavan lehdessä, että ulkomaisia tutkintoja ei Suomessa oikein arvosteta. Ei varmaan, niin. Olen joutunut muutamankin kerran tilanteeseen, jossa haetaan ihmistä näillä käsittämättömän suosituille aloille, kuten toimittajaksi kustannusliikkeeseen. Yllättävän yleinen, julma ja tosi periaate on: väitelleet tohtorit karsitaan ensimmäisinä ja samoin ne jotka ovat suorittaneet arvosanoja jopa värikuula-ammunnassa. Siinä on jotain epäilyttävää, että tuollaisilla papereilla joutuu hakemaan paikkaa…