Maantien käytäntö

Harvoin vaikenen siitä, että meidän ohi menee Suomen toiseksi vanhin maantie. Kuninkaantien siinä on kyltit. Puhe on alisesta Viipurin tiestä. Hämeen härkätietä väitetään vielä vanhemmaksi, mutta mene ja tiedä. Molemmat ovat joka tapauksessa pakanuuden aikaisia, ja juuri tässä Kirkkonummella tie on paikoin muinaisilla kohdillaan.

Mutta miten tyhmä voi ihminen olla! Kohta 40 vuoden asumisen jälkeen otin vasta tarkistaakseni topografikartoista (Kansalaisen karttapaikka) korkeuslukemat ja laskeakseni korkeuskäyriä.

Sekä Kirkkonummen, Espoon että Helsingin pitäjän kirkot, nämä komeat ja arvokkaat, paitsi Kirkkonummen 1800-luvulla oudosti muunneltu herranhuone, on tietenkin rakennettu meren rantaan.

Mihin sitä kirkkoa muuallekaan. Kulkureitin varteen toisille syötiksi ja pirulle pelätiksi, kuten vaikkapa Hattulan kirkko, jota katsellakseen todella kannattaa poiketa se puoli kilometriä Pälkäneen tieltä.

Maan kohoaminen on Helsingin seudulla vaivaiset 1 metri 300 vuodessa. Se on vähän se, verrattuna Merenkurkkuun.

Mutta kyllä täälläkin kirkkojen lisäksi oikeasta vanhat rakennukset ovat kaikki kummuilla, ja maasto on selvää Uudenmaan saaristoa, kun käsittää nykyiset pellot mereksi.

Sata kertaa olen sanonut kysyjille, ettei tuossa meidän niityllä paljon kannata yrittää perunaa eikä vähänkään vaateliaampaa puuta viljellä. Maa on niin huonoa, ihmeellistä mättäikköä. Kauan sitten kokeilimmekin perunaa, ja yhdestä siemen perunasta sai noin yhden sanoin kuvaamattoman rupisen ja ruton nakertaman moukulan.

Siinä on ollut kosteikko vielä sata vuotta sitten. Ja lähimetsästä löytyy lisää vastaavia. Keskiajalla ne ovat olleet selviä järviä, koska sieltä virtaa tänäkin päivänä vesi muutaman metrin pudotuksella itseensä mereen. Kirkolla Sittarin pihaan näkyvät helvetin komeat rantakalliot. Saman tyyppisellä paikalla on Humallahdessa, Seurasaareen kääntyessä, pronssikautinen röykkiöhauta. Ne tehtiin aivan rantaan.

Minulla ei ole ajatukseni tueksi todisteita, mutta epäilen, että pronssikauden ja rautakauden osan hautaröykkiöt (”hiidenkiukaat”) olivat sen muinaiskansan mainio oivallus: kolme tehtävää, hauta, rajapyykki ja pelotus tunkeilijoille. Sellaisessa paikassa asui joku, ja vaarivainaa vartioi haudasta käsin.

Myös itsessään Helsingissä korkeuskäyrät ovat määränneet asukasrakenteen ja siten kaupungin eri kolkkien luonteen. Tältä osin terveisiä vain Marxille. Välimatka ja korkeusero olivat ne tekijät.

Jopa Suurkirkon portaikon reuna on siististi 10 metrin korkeuskäyrällä. En ole kuullut, että vesi olisi koskaan noussut Senaatintorille. Kun varsinainen Helsinki pääsi vauhtiin – hyvin myöhään eli 1800-luvulla – Engelin porukka arvioi maaperän oikein. Nykyisen Stockmannin paikka ja Rautatientori oli suuri räme, mutahauta. Sana Kluuvi (gloet) tarkoittaneekin juuri sitä.

Nykyisen linja-autoaseman seutu oli ampumarata. Lisäksi siellä oli kaalimaa ja kolerasairaala. Seutu arvioitiin soveltuvaksi rupulisakille. Katajanokan rikkonaiseen kivikkoon sekä hankalan vuoren takana olevaan Punavuoreen siirtyivät pahennusta herättävät kaupunkilaiset. Helsingin viimeiset julkiset bordellit olivat Iso-Robertinkadulla, ja lähistön vuokrakasarmeista poliisi löysi aina tavanomaiset epäillyt eri rikoksiin.

Tasavallan nousevan virkamieskunnan monumentti on punatiilinen Etu-Töölö, joka kai ei ollut pahemmin kiinnostanut rahamiehiä rakentamiselle hankalien kallioiden takia. Pahimmillaan ne ovat lähes 30 metriä korkeita! Soisen ja surkean Siltasaaren ja Hakaniemen taakse lainattiin arkkitehtuuri ja kadun nimet Pietarista – linjat.

Jotenkin murheellista, että kun parhaiten poliisi pakoon pääsi Pasilaan – muistan itse seudun 60-luvun ilmeen, niin nyt poliisit mokomat itse pesvitä siellä. – Signe Branderin valokuva 1908 on kkohdasta Apollonkatu 13 länteen.