Krossottelemassa

Se on kyllä minulta tuokin krossottelu jäänyt, kun flikkakaverit on kinnahtanu. Ensin kuoli Eevi ja ennen pitkää Laimikin, molemmat kyllä jo sarannella, eli siis reirusti 90:n ikävuoden ylittäneinä.

Eilen olin ajatellut kirjoittaa eräistä sanomisen hienouksista ja esitellä mielipiteen, jonka mukaan painettu kaunokirjallisuus ei ole kaikin ajoin edistänyt ihmisellistä pyrkimystä sanoa asiat halki. Sakari Pälsi, jonka muistelmajutelmia en tosin jaksa lukea, olisi Lopen poikana ja siis hämäläisenä sanonut että ”jetsulleen”.

Krossottelu on yöjalassa käymistä. Vaikka ei varmasti uskoisi, kun nyt katsoo, olen sitä minäkin päässyt hihalle, mutta on siitä yli puoli vuosisataa. Tuo tyttöjen aitoissa ja yliskamareissa luuhaaminen ei sitten tarkoittanut sitä itseään. Kunhan maattiin ja nyhjättiin ja voi olla, että ihan vähän puristeltiinkin.

Eikä tytöt tykänneet, jos oli niin unkkoonen friiari, että istuu vaan lavittalla (tuolilla) niin kuin kellokaappi ja nupaji omiansa – ja lapaset käres.

Eevi ja Laimi päästelivät lenheetiä lantta lauree, joskus ihan Kanaatan malliin. Suomennos olisi jutella mukavia ja tuo vahvennus tarkoittaa ”kaiken aikaa”. Vaasan Jaakkoo kuvaa konhoollista (hämmentävää) tai melkein flataasta (hävettävää) tapausta, kun yksi mumma oli niin pössöö (typerä), että hälytti telefoonilla naapurit muka rosvoja karhaamaan, vaikka oma aikamiespoika siellä oli vain klasista sisään yrittämässä, kun sekin oli ollut flikas eli krossottelemassa eli kosiomatkalla.

Sydänyöllä naapurit pänttäsivät ja pläsittivät (hakkasivat ja mukiloivat) toisiaan muka rosvoina, että ennen pitkää olivat lantta lauree hoittollona eli joka mies sorkat suorina (ketarat pystys), ja kun se aikamiespoika selitti olleensa hänkin akkametsässä yön pimeydessä, niin toiset miehet pilkkasivat että voi äireen kikkivarsaa. ”Kikki” on tissi, myös eläimen nisä. – Tarina on niin kauhea, että tekee häijyä ajatellakin.

Pernaan flikkojen lenheeti oli naisilla ehkä hitusen harvinaisempaa käänteishuumoria, johon kuului sopiva määrä  paisuttelua ja härnäämistä. Minulle on kerrottu, että jotkut loukkaantuvat sellaisista puheista loppuiäkseen, ja se on sääli, koska tarkoitus on ystävällinen. Eevikin kerran kysyi veljeltäni, että kuinka jukelin tähären sä sieltä Markista sen akan otit. Markki tarkoittaa Pohjanmaan järvikuntia, ja naapurikunnan tai kylän kohtuullinen pilkkaaminen oli kaikkialla Suomessa sopivana pidetty asenne. ”Nurmoosta, ja kropsua evähnä.” Tai ”Nurmoosta, Herra parakkoon – oikeen sieltä periltä, Jumala nähköön…”

Ihmettelevän lukijan ohjaan Antti Tuurin romaanien ääreen. Niissä on kautta linjan osuvia esimerkkejä tuosta sanallisesti häjyilemisestä, joka on siis ystävyyden osoittamista. Kun tavataan vanha tuttu, sanotaan esimerkiksi että ootpa rumentunut. Perinne elää ja puhetavat ovat voimassa. Itse olen säikäyttänyt joskus jonkun ihastelemalla pitkästä aikaa tavattua, että katsos vaan, kun sinäkin olet vielä vapaalla jalalla. Minulla kytkeytyy automaattisesti tuo toinen nuotti ja eri puhetapa päälle, kun tapaan lajitovereita.

Kerran istui Ilmasotakoulun upseerikerholla yhden kenraalin ja kahden everstin kanssa, kun Laimi, joka oli myös pätevä pitokokki ja tuurasi kerholla tarvittaessa, kiljaisi keittiön ovelta, että ”Voi rakas – Jukka!” ”Voi rakas” kuvaa yllättymistä. Niin voi sanoa, vaikka säikähtäisi nokikolaria. Isäni muistaakseni kertoo muistelmakirjassaan testamenttiriidasta, jossa todistaja kertoi, että testaattori (testamentin tekijä) oli erään jälkeläisensä käyttämisestä ”rakkahasti riemastunut”. Kihlakunnanoikeuden herran puheenjohtaja yritti sanella pöytäkirjaan että ilahtunut suuresti, mutta uskonut lopulta, että merkitys oli ”suuttunut pahanpäiväisesti”.

Ei tuo tarkasti puhuminen rajoittunut millään muotoa vitseihin ja kokkapuheisiin, ei prätinöihin eikä paukahroksiin. Puhuttiin arjen asioita ja milloin mitäkin. Joskus mentiin niin syvälle että karmi.

Pernaan flikat olivat kovettuja asiansa ja aatteen puolesta. Kysyin yhdenkin kerran Laimilta, että hän ei sitten talvisodassa ollutkaan rintamalottana, niin kuin Eevi ja Orrenmaan Kaarina ja monet muut tuntemani tai tietämäni naiset.

”M’olin koko talavisoran ajan Seinäjoella pesemäs rumihia loorahan. - - -  Ja voi herra isä että niitä riitti…”