Lantta lauree lenheetiä

Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on vähän konhoollinen. Meininki on kiusata Googlea. Ei ole jäänyt huomaamatta, että tästäkin verkkopäiväkirjasta joskus putkahtelee omituisia sanoja hakukoneeseen. Siellä ne sitten frääsää, n’otta se on oikeen kauhiaa.

Tänään tuli isommassa ruokakaupassa ensin vastaan lapualainen kollega, eläkkeellä tietysti, ja muistelimme etäistä menneisyyttä. Heti kun päästin herrasväen menemään, minut pysäytti katseellaan taas yksi henkilö, joka ei ollut tutun näköinen, ja kysyi että Kemppinen?

Onneksi opetustehtävissä – joissa toinen keskustelukumppani sanoi remmastaneensa, kunnes eläkeikä täyttyi – oppii erilaisia hyödyllisiä asioita, kuten sen, että koskaan pidä raapia esimerkiksi takapuoltaan julkisella paikalla. Aina on näkemässä joku, joka kertoo äidilleen, joka on ollut samassa koulussa, tosin luokkaa ylempänä, ja niin edelleen.

En muuten ole edelleenkään tavannut niin suurta sankaria miessukupuolessa, että asianomainen olisi saanut armon yläluokan tyttöjen silmissä.

Tämä oli varmaan poikalyseoiden salaisuus. Ei ylempien luokkien tyttöjä.

Itse sanoin kerran yhdelle piispalle, että häneltä olisi jäänyt virka saamatta, jos olisin kertonut leveämmälti, miten masentavasti hänen kävi eskarissa, eli menneisyyden kielenkäytön mukaan lastentarhassa. Tulla tupsahti huonot housuun niin että opettajan piti hakea omalta puoleltaan kuivaa korvikkeeksi.  Kertoja, erittäin hyvin tuntemani silloinen vähän vanhempi tyttö, pyöritteli päätään ja pahkuloi, että kaikenlaisia sitä piispaksi nykyisin hommataankin. Ei Simojoelle tai Salomiehelle varmasti koskaan sattunut vahinkoa, ei Aleksi Lehtoselle eikä Kailalle nyt kumminkaan. Ingmanista en ole aivan varma ja Johansson istui virassa niin monta kymmentä vuotta, että siinä ajassa rupeavat paremmatkin paikat reistaamaan…

En sitten pitänyt välttämättömänä mainita, että minulla oli yläkerran kirjastosta haettuja murrekirjoja kassissa. Olen nyt saanut päähäni sellaista, että ainakin puheessa murre, kun sitä todella voi estoitta käyttää, on verrattomasti hienompi instrumentti kuin äidinkieli puhekieleksi istuttuna.

Kirjakielen puhujia tapaa onneksi hyvin harvoin.  Yritän kuunnella tarkasti, kun aamutelevisio lähettää hyvin vanhoja uutisfilmejä ja erilaisia katsauksia. Selostajilla on sen ajan puhetapa, joka kuulostaa nyt sekä ylimieliseltä että alentuvalta.

Ehkä se oli kirjakielen tarkoitus – korostaa etevämmyyttä puhuteltuun tolvanaan verrattuna.  Ehkä se on murteen tarkoitus – korostaa tasa-arvoisuutta, joka puolestaan voi olla aitoa tai teeskenneltyä.

Ymmärsin tästä asiasta jotain armeijassa, mutta unohdin sen 50 vuodeksi. Murrepohja muistuttaa enemmän laulua kuin kirjoitusta. Siellä oli poikia, jotka osoittautuivat erinomaisiksi rekryyteiksi. Joillakin oli vaikeuksia saada sisäänsä armeijan komentotapa. ”Jos nyt sitten sellaista että olalle… vie…” Joku vääpeli hyppi tasakäpälää kiukusta. Nämä olivat hyviä poikia. Koko sisäpalveluohjesääntö oli heille vastenmielinen ja vieras – silmiin tuijottaminen, sanottavan pölöttäminen kuin koneesta, hyppiminen ja kopistelu. Tottakai he oppivat. Fiksuja poikia. Mutta murteen lisäksi heidän oli itäsuomalaisina karistettava se sydämenhyvyys, johon he olivat kasvaneet, ja joka edellytti huomion ottamista, aikailua ja kaartelua etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Kaliforniassa kuuntelin puhetta, jota en ymmärtänyt. San Franciscossa oli vielä silloin vallankumouksen jälkeen tulleita emigrantteja, jotka tapasivat toisiaan puiston penkillä. Joku vahvisti myöhemmin arvaukseni. He puhuivat tavattoman hyvää ja rikasta venäjää ja sisällyttivät puheen rytmiin ja nuottiin saman kuin eleisiin, ihmisten kanssakäymisen koko rikkauden.

Tämä kirjoitus muuten liittyy välillisesti eiliseen eli sotaan. Saman kielen ja murteen puhujat liimautuvat muita lujemmin. Suomen aluejärjestelmä oli eräistä epäkohdistaan huolimatta nerokas oivallus. Saman pitäjän miehet ymmärtävät toisiaan sekä puolesta sanasta että puolesta katseesta. Ihmiset ovat uskollisia ihmisille, eivät aatteille.