How many roads must a man walk down?

Before you call him a man?

Dylan lienee lukenut koulussa John Keatsin (1795 – 1821) niin ikään hienon runon, joka alkaa

“How many bards gild the lapses of time! 

  A few of them have ever been the food

(of my delighted fancy…)”

Useakin kommentti on nyt ilahduttanut. Ihmiset nauttivat kielestä, eli kuuntelemisesta, puhumisesta, lukemisesta.

En liitä tuohon kirjoittamista. Se on niin vaikeaa.

Kun tuohon lisää kertomuksen, silloin mukaan tulevat myös elokuva ja tietyisti televisio.

Tämä on vastaus kysymykseen, joka askarrutti minua vuorokauden. Television tiistai-iltana esittämä ”Einstein ja Eddington” oli juuri niin laadukasta tekoa kuin tuottajista arvasikin. Englantilaiset ovat oppineet sykähdyttämään.

Mutta jouduin kovasti  miettimään, onko televisionäytelmää tai elokuvaa arvioitava samalla tavalla kuin kirjoituksia. Tärkeintähän ei ole mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Ainakin 2300 vuotta on jupistu, että kaikki on jo sanottu, ja se on aivan totta. Eikä yhdeltä kirjailijalta ole sopivaa vaatia, että hänellä olisi kaksi aihetta tai asiaa.

Otetaan esimerkki vielä kauempaa: eräässä mielessä Mozart sävelsi saman sonaatin kerran toisensa jälkeen ja laajensi sen välillä sinfoniaksi. Kyllä, olen valmis riitelemään siitä, että pianokonsertoissa Es-duuri on vieläkin hienompi kuin B-duuri, mutta silti ne ovat samaa tarinaa, joka onneksi ei lopu.

Einsteinin ja Eddingtonin ongelma oli todenmukaisuus. Juttu oli saippuaooppera, jossa nyt kuvattiin useitakin nerokkaita henkilöitä, mutta kyllä se totutun kaavan mukaan meni.

Yksi kaunis teema oli päähenkilöiden hiukan erilaisista syistä tuntema syvä inho sotaa kohtaan. Asiaa tähdennettiin esittelemällä saksalaisia tiedemiehiä kehittelemässä myrkkykaasuja, ja sitten kaasuun kuolleiden läheisiä Englannissa Ypres’n taistelun jälkeen. Ymmärtävätkö useat, että Saksa tosin tämänkin aloitti ja keksi, mutta englantilaiset ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla, ja lopuksi amerikkalaisetkin.

Eikö ole sääli, että tuskin kukaan tunnisti sitä univormua ja kunniamerkkinauhoja käyttänyttä kemistineroa. Hän oli Fritz Haber, joka kehitti kloorin ja I.G. Farbenin tilauksen mukaisesti sinappikaasun. Hän nimittäin oli juutalainen. Lojaaliudesta jo kärsineitä veljiään kohtaan hän poistu Saksasta Englantiin ja sitten kuoli. Natsit – Hitler oli itse rintamamiehenä ollut kaasuhyökkäyksissä – herjasivat häntä parhaansa mukaan.

Max Planck, jolla oli keskeinen asema kansalliskiihkon ja siihen liittyen velvollisuudentunnon ja inhimillisyyden repimänä tiedemiehenä, ehti puhua suunsa puhtaaksi Hitleristä. Hänen henkiin jäänyt poikansa osallistui heinäkuun salaliittoon ja teloitettiin 1944. Planckin tarina on eräässä mielessä jylhempi kuin Einsteinin tai Eddingtonin, ja kvanttimekaniikan kehittäjänä hänkin oli vuosisadan suurimpia tiedemiehiä.

Lopputeksteissä sanottiin Eddingtonista vähän ikävästi.Mainittiin hänen hupsuista yrityksistään yhdistää uskontoa ja tiedettä, mutta jätettiin mainitsematta, että hän piti mahdottomana perustella uskontoa tieteellä. Itse asiassa teoksen tieteenfilosofinen puoli olikin hiukan hutera.

Lopputulos: vastoin tapojani istuin kuin naulittuna ja nautin näkemästäni. Lisäksi minulla on tämä blogi, jossa voin sanoa, että älkää hei kuulkaa kaikkea uskoko. Draama vaatii tihentämistä, ja kun teos tihenee, totuus joka ihmisten asioissa on niin usein niin toivottoman monimutkainen, epälooginen, yllättävä ja kuriton, pakenee kuin rakkaus.