Joukkue

Urheilureportterit, tuo säälittävä ammattikunta, tekee parhaansa ja saa haukut palkakseen. Tai kai heillä palkkakin juoksee. Joskus hyvin harvoin eksyn iltapäivälehtien verkkokeskustelun palstoille, jossa näyttävät pitävän valtaa ihmeelliset kusipäät.

Itse syrjään vetäytyvää ja itkeskelevää elämä viettävänä saatan välillä unohtaa, että kodeissa istuu noin miljoona kovan tason asiantuntijaa, ja näemmä osa heistä jakelee tuomioitaan kuin entinen jumala salamoita olympialaisista korkeuksista.

Jotkut eivät ota uskoakseen, että yhdet tykkäävät äidistä ja toiset äidin tyttärestä. Verestäessäni muistojani haeskelin kuuluisaa vuoden 1954 potkupallo-ottelua verkosta, ja vastaan tuli myös Zimmermannin selostus, saksaksi siis, joka taitaa olla parasta mitä olen alalta kuullut. Meidän Martti Jukolamme oli nostalgiasta riisuttuna huono ja Tiilikainen – Noponen aika lailla samaa tasoa kuin Pekka ja Pätkä.

Mutta miten toimia, kun yleisö haluaa sankarin tai kaksi, mutta ainakin jalkapallossa näyttäisi vahvasti siltä, että itse joukkueen panos on sekin merkittävä, lopputulosta siis ajatellen.

Se Unkarin kuuluisa joukkue, jonka vaiheet olivat myös dramaattiset, loi maineensa voittamalla Englannin Wembleyllä. Englantia ei ollut vuonna 1953 voitettu siellä 90 vuoteen, mutta nyt meni 1 – 7. Sen Unkarin joukkueen suurimmat nimet olivat Ferenc Puskás ja Sándor Kocsis.

Urheilutapahtumat tulivat siihen aikaan elokuvateattereiden alkufilmeihin suhteellisen pian. Väittäisin muistavani hyvinkin ”jalkapalloihmeen”, kun Unkari sitten hävisi Saksalle maailman Cupissa Bernissä 3 – 2. Lähdeteokset kertovat, että Saksa oli ensimmäistä kertaa sotien jälkeen mukana kansainvälisissä kisoissa. Tuota en olisi muistanut. Saksalla oli käytössä Adi Dasslerin (adidas) uutuus, vaihdettavat nappulat kengissä – ja satoi.Sitä vastoin muistan, että Neuvostoliitto osallistui Helsingin olympialaisiin 1952.

Helsingin olympiastadion on yksilön palvonnan temppeli. En osaa perustella sitä paremmin, mutta jotenkin näen sen kentän soikeuden ja tornin korkeuden suhteesta. En keksi, että maailmassa olisi muita yksitornisia suurstadioneita. Ainakaan sillä tornilla ei ole toiminnallisesti mitään virkaa. Mutta rakennus on, kiitos Yrjö Lindegrenin, Helsingin kauneimpia.

Isäni oli kotilomalla intistä kesäkuussa 1939 katsomassa, kun Taisto Mäki juoksi stadikalla maailmanennätyksen 14.07.7. Matka oli siis viisi tuhatta metriä. Lapset ja sotamiehet pääsivät joka paikkaan puolella hinnalla, elleivät ilmaiseksi.

Nyt Puskas ja kaikki kauneimmat maalit löytyvät YouTubesta, josta ei maailman komeimpia maaleja liioin tarvitse kauan etsiä. Puskasista muuten mainitaan, että hän kerran vanhoilla päivillään potkaisi koripallo-ottelun väliajalla keskiympyrästä pallon koriin. Kun palloilijat virnistelivät tapausta vahingoksi, hän teki sen heti uudestaan…

Jalkapallo ei ole kiinni televisiosta, siis kuvan laadusta. Katselin ja vertailin. Puhelimesta näkee melkein paremmin kuin isolta näytöltä: pallossa on jotain maagista, ja kaikkien pelaajien liike ja katsesuunta osoittavat pallon paikan, ja mitä sille onnettomalle tapahtuu.

Yleisurheilu voisi hyötyä muutamista mielettömistä ideoista. Esimerkiksi: miksi hypyissä on se kiusallinen lankku? Eikö hyppyalue riittäisi? Mittaaminen on nykyisillä laitteilla joka tapauksessa helppoa ja varmaa.

Mihin korkeus- ja seiväshypyssä sitä rimaa enää tarvitaan? Koristeeksi? Eikö värillinen valoseinä olisi uljaan näköinen? Kolme hyppyä sen läpi. Siinä jäisi sirkus toiseksi, ja ennätyksetkin paranisivat. En voi sille mitään, että riman pudottamisesta tulee mieleeni veräjän yli hyppääminen tai risuaidan päältä kiipeäminen – josta kaikilla lukijoilla ei taida olla omia kokemuksia eikä henkilökohtaisia palkeenkieliä pöksyissä.

Tämä on kirjoitettu ennen mestaruusottelun alkua. Kuva on liian vaikea urheilutietokilpailuun – Uruguayn José Nasazzi, maailman Cupin mestarijoukkueen kapteeni vuodelta 1930.  Tuntuu hiusten reistaaminen olevan pysyvä muoti. Auttaahan se tunnistamaankin.