Alan Moore ja Michael Chabon II

Joe Kavalier on merkillisellä tavalla Prahasta Neuvostoliiton kautta 1939 pakoon päässyt hyvän perheen juutalaispoika. Sammy Clay on huonon perheen juutalaispoika Brooklynistä. Pojat ovat serkuksia.

Romaanin tyylilajista mieleeni tulevat ensimmäisinä Paul Auster, Kurt Vonnegut, Doctorow ja ehkä Saul Bellow. Kirjallinen taso on samaa luokkaa eli kovaa Nobel-luokkaa. Luettavuuden kannalta Chabon on ehkä näitä kaikkia helpompi. Vaikka ”maaginen realismi” on mukana ja voisi sanoa niinkin, että tapahtumat pyörivät rinnakkaisessa todellisuudessa, itse teksti on konstailematonta, maukasta ja runsasta.

En on ehtinyt vielä siihen asti, mutta joku sanoi, että ”The Yiddish Policemen’s Union” on vielä parempi. Historiassa näet kävi muka niin, että suuri määrä juutalaisia pakeni Hitleriä Alaskaan, jossa kirjailija kuvaa juutalaisten poliisien järjestön vaiheita.

Chabon on menestynyt joka suhteessa. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, palkintoja on riittänyt ja esimerkiksi The New York Times on ruinannut ja saanut jatkokertomuksia.

Kun ainakin Bellow (ja Nabokov) sijoittuvat kielensä ja aiheittensa takia amerikkalaiseen akateemiseen maailmaan ja edustavat siis joillekin lukijoilla tuntematonta, sivistynyttä USA:ta, Chabon on asiaan kuuluvista opinnoistaan huolimatta aivan uskomaton populaarikulttuurin tuntija.

Kavalier ja Klay innostuvat ”Teräsmiehestä” ja kehittävät sensaatiomaisen menestyksen saavan sankarin, ”The Escapist”. Tämä romaaniin keksitty lehti on nykyisin olemassa. Totuus on tarua ihmeellisempi.

Sarjakuvalehti (comic book) oli amerikkalainen keksintö, jota ei juuri nähty Suomessa. Meillä comic book Aku Ankka on kansallinen instituutio. Jenkeissä Disneyn sarjakuvalehtiä on kymmeniä, eikä Aku ole erikoisen tunnettu eikä suosittu.

Romaanin sankarit ovat mukana tuttavansa O. Wellesin elokuvan ensi-illassa (Citizen Kane) ja istuvat jatkoilla kuuntelemassa Tommy Dorseyn yhtyettä. Eräillä kokkareilla vieraana on muiden joukossa Salvador Dali.

Eräänlainen teema on New Yorkin maailmannäyttely 1939-1940. Voisi lyödä pienen vedon siitä, kuinka moni lukija on kuullut tällaisesta näyttelystä. Arvaukseni on 5 – 10 %, ja hekin vain siksi, että Suomen paviljongin suunnittelivat Alvar ja Aino Aalto.

Tuossa näyttelyssä esiteltiin ennustuksena tulevaisuudesta stereolähetykset, faksi, astianpesukone, automaattinen kaukopuhelu ja muuta uskomatonta.

Sitä ei tarvitse kysellä, miksi Pariisin 1900 näyttely muistetaan niin hyvin ja tätä ei ollenkaan. Tulevaisuus ei ole enää sitä mitä ennen. Eikä nostalgia.

Chabonista voi mykistyä. Miehe mielen lentoa pystyy seuraamaan, kirjoitti hän sarjakuvista, sodasta, teknologiasta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä. Kaikki on samaa kappaletta, suurta New Yorkia ja sen leveitä ja pitkiä kaupunginosia. Suurimman vaikutuksen tekee silti se, että kirja on aito, hieno romaani ja kirjoittaja selvästi yksi sukupolvensa (synt. 1963) parhaista.

Liikuttava lisä on toisen päähenkilön kiinnostus lukkoihin ja tiirikoihin, taikureihin ja kahletaitureihin (Houdini). Kuka ei olisi? Lukot on tarkoitettu esteiksi ja kahleet pidäkkeiksi, mutta yhdet menevät niistä läpi tuosta vain. Upeaa. Myös romaanin kirjoittaminen on eräänlaista tiirikointia.

Tuloksen on suuri synteesi. Illuusio eli harhakuva on lavaesiintyjän tavoite, ja illuusiot vaikuttavat todellisuuteemme. Emme vain tiedä, mikä on illuusiota ja mikä todellisuutta. Merkin ja merkityksen ero on epäselvä.

Romaanin muoto on kehitetty ”Citizen Kanesta”. Kaikki on uskottavaa, ja joka sana valetta. Ja ”kamera” kuljeskelee kaikkivoipana milloin missäkin.