Takaisinkytkentä

Toisin kuin läheskään aina panin auton radion päälle noustuani valoon, joka pysäköintihallin jälkeen rämisi ja kirkui varhaiskesää. En kuullut kuka soitti ja mitä mutta kun kappale alkoi, tuumin että Mozartin F-duuri sopii tähän mainiosti. Kauppakassissa oli oivallista lammas-bratwurstia ja toisessa pussissa eri puolilta pääkaupunkiseutua tilauttamani kirjaston kirjat. Jopa pensasmustikat ovat osoittautuneet myös tänä vuonna, sanoi rouva, makeiksi ja mainioiksi.

Ei ollut sivua soitettu ennen kuin olin ihastuksesta mykkä. Varmasti joku nuori venäläinen? Juuri sellaista Mozartia, jota ihmisen aineenvaihdunta todella tarvitsee – pelotonta agogiikkaa ja fraasit pitkiä ja vaikuttavia kuin järkälemäisyydessään valtavat unet.

Lisäksi tuo pianosonaatti, jota melkein jokaisen vaimon on soittanut, on kuin oivallinen kiinteistön valvontajärjestelmä. Sisään pääsevät kaikki asialliset ihmiset (people of good faith). Rosvoja ei olekaan. Ja äänessä on sellaista rosoa, joka Mozarrt-soitosta yhäkin jää kovin usein puuttumaan. Marsipaanista pursotettu Mozart on yhäkin yleinen.

Bach ja Mozart, heidän pianokappaleensa jotka tietenkin on sävelletty aikakauden soittimille, ovat edelleen sivuuttamattomia. Molemmilla herroilla on runsaasti kappaleita, jotka pystyy selvittämään teknisesti soitettuaan uskollisesti Aaronin vihkot läpi eli siis kehitettyään motoriikkaansa ja hermostoaan kilkuttamalla pianoa viisi tai seitsemän vuotta.

Näiden kahden säveltäjän suuri tehtävä on tehdä nuorelle harjoittelijalle selväksi yksinkertaisuuden harha. Vaikka kappale tuntuisi pysyvän sormissa, kuten esimerkiksi Bachin kaksiääniset inventiot ja muutamat Das Wohl-Temperierte Klavierin preludeista, on aikaista iloita. Kun niitä on jonkin aikaa soittanut, teosten syvyys ja outous alkaa tulla yhä selvemmäksi.

Ajoitukseni oli niin täsmällnen, että kuin hiukan hidastelin soratiellä, Alla Turca oli valmis, kun oikaisin lakkini lippaa ja ihmettelin vielä kerran kaikkia omenapuita, jotka kukkivat kuin raivon vallassa.

Radiokuuluttaja kehaisi, että siinä oli sonaatti turkkilaisine marsseineen, ja odotin jännittyneenä tietoa nuoren ja lupaavan pianistin nimestä. Se kerrottiin. Vladimir Horowitz.

Kävelin kotiin hiukan pökertyneenä ja muistin, että levytti se piru kaksi Mozartin pianokonserttoa ja useampi sonaatteja. Rouva istui oikein alas, kun kuuntelimme sitten saman uudelleen levyltä. Ei siitä mihinkään päässyt. Maininta Horowitzin nerokkuudesta kuulostaa samalta kuin kertoisi uutisena, että Sibelius oli musikaalinen mies.

Olen aikoinani, vieläpä ennen Internetin tuloa, koonnut tiedot siitä, mitä Horowitz ja Rubinstein (ja Glenn Gould) eivät levyttäneet. Ne ovatkin kiinnostavia listoja. Neron tuntee rajoituksista. Tämä on yleisempikin havainto. Hyvän asiantuntijan tunnistaa siitä, että tämä sanoo kiemurtelematta: en tiedä. Hyvä taiteilija sanoo silloin tällöin: en osaa.

En ole vieläkään aivan varma siitä, onko piano lainkaan soitin. Liian vaikea se joka tapauksessa on. Olemme kaikki hyvin selvillä siitä, että nimenomaan pystypianot kehittyivät 1800-luvulla varakkaiden porvarisperheiden lahjattomien tyttärien tarpeisiin. Lahjakkaat pantiin musiikkiopistoon, jossa heidät nopeasti nitistettiin. Luin joskus aikakautensa suuren virtuoosin Ferruccio Busonin sovinistisen muistiinmerkinnän, että täällä kauheassa Helsingin kaupungissa pohjan perillä nuoret neidit muistuttavat seudulle ominaisia pieniä kaloja, joita myydään kauppatorilla myös savustettuna ja halstrattuna – ja soittavat samalla lailla.

Busoni, joka siis pyöri täällä 1888-1890 ja oli Sibeliuksen kaveri, osuu kyllä mielestäni harhaan myös silakoita koskevassa maininnassaan (se on Välimeren alueella tuntematon, sillin Itämeressä elävä alalaji).

Miettikääpä, kun palailette ostamasta Horowitzin levyä, joka oli joutunut hukkaan – Kosmoksen ja usean muun perinneruokalan paistetut silakat on juhlava herkku. Mielestäni sille vetää vertoja vain muikku, mutta muikkua ei taas oikeastaan kannata pyydystää suuhunsa muualla kuin Savonlinnan kauppatorilla, jossa pojilla on nuotta Pihlajavedessä. Tai no, saman kaupungin Seurahuoneen saavillinen muikkuja lankulla ei kyllä liioin jätä yhtäkään silmää kuivaksi.