Mieli nähdä

Mitä varten Schjerfbeck rupesi maalaamaan kummallisesti ja luonnosmaisesti, vaikka hän osasi maalata oikeinkin? ”Toipilas” lienee teos, josta maalaus ei enää parane?

Neurotiede on saanut selville, ettei ihminen todellisuudessa näe paljon mitään. Välähdyksiä ja sotkuja vain. Silmä ei ole kamera, joka poimisi pikselit kohteesta ja heijastaisi ne verkkokalvolle aivojen mussutettavaksi.

Cézannen vuoren, joka on yllä kuvassa, voi nähdä myös kuvauksena siitä tapahtumasarjasta, jonka tuloksena on näköaistimus. Se kuuluisa mies, joka on päässyt Oliver Sacksin kirjan nimeksi, luuli vaimoaan hatuksi. Hänellä oli vaikea aivovamma. Halutessaan ottaa hattunsa, joka lienee ollut musta, hän tarttui vaimoaan päästä. En tiedä, muistuttavatko vaimot hattuja. Mielestäni eivät. Mutta tämä mies näki vain värisotkua niin että ruusukin oli jotain epämääräistä punaista, kunnes hän sai haistaa sitä.

Tuo onneton mies oli taantunut näkemisen prosessin alkuun. Aivot ja siis hermosto täyttävät kuvan ja valuttavat siihen merkitystä, tavallisesti tuttuutta.

Hyvän taiteen, esimerkiksi eilisen Joycen ja tämänpäiväisen Cézannen teokset tuovat mieleeni sanat syvyys ja outous. Jälkimmäisellä en viittaa fysiikan kielikuvaan eli kvarkkeihin. Tosin Cézannea tuijottaessa kvanttiutuminen pyrkii kovastikin mieleen. Tarkkailun kohteet (informaatioksi muuttuvat sähköiset signaalit) eivät voi olla missä tahansa. Niillä on omat lakinsa. Sähkömagneettisessa kentässä niistä voi esimerkiksi laskea joko todennäköisen sijainnin tai nopeuden.

On sanottu, että aistimme ovat vajavaiset ja nyt näemme kuin kuvastimessa, hämärästi. Tämä on totta. Toisaalta näemme hämmästyttävän monimutkaisesti ja tarkasti.

Vanha naturalismi kuvasi vaikkapa omenan väitteen mukaan hyvin tarkasti sellaisena kuin se on. Tuskin sitä kukaan kuitenkaan ryhtyi jyrsimään taulun reunasta. Niin sanottujen modernistien taide esittää omenan myös sellaisena kuin se on – lähes kaksiulotteisena läiskänä, joka koostuu kaikenlaisista maaleista eli valoa eri tavoin heijastavia aineista.

Musiikin kuulemisen laita on sama. Kuuloelimistä mitatut signaalit eivät alkuunkaan vastaa kuulijan aistimia säveltasoja, yhtä vähän kuin silmänpohjaan tulevat aallot vastaavat vanhan kauniin tavan mukaan käytettyjä nimityksiä punainen, vihreä, sininen (RGB).

Koehenkilö ilmoittaa – jos hänellä on erinomainen korva – että nyt kuuluva sävel on A. Kadulta etsitty toinen koehenkilö, jahka löytyy sellainen, joka tunnistaa säveltason, ilmoittaa hänkin, että A.

Se on ihmeellistä, koska jo korvakäytävä muuntelee ja paiskoo ääniaaltoa. Tässäkin tapauksessa aivot rakentavat ärsykkeestä aistimuksen.

Rivakka solipsisti päätyy ehkä väittämään tästä, että maalaustaide ja musiikki ovat humpuukia, koska niillä ei ole tieteellistä pohjaa. Ajatus on muodikas ja sillä voi saada suosiota. Se ei liioin ole aivan perusteeton.

Yksi korkean ja matalan taiteen eroista on yllätys. Karhea kuusikko ja kovasti rähisevät metsokukot miellyttävät silmää ja virkistävät mieltä. Silmä poskella kääntää mieltä. Jokin jazz-kappale, esittäjänä Parker, Coltrane tai peräti Ornette Coleman, saattaa petollisesti lähteä liikkeelle kuten kuuluukin, huolellisesti laakeroidusta suosikkisävelmästä, ja käännähtää äkisti suuntaan, johon ei pitäisi. Ja jatko voi olla kauheaa…

Mieli rakentaa kuvasta ja äänestä kuvia, joiden edestä joskus kiskaistaan verhot tai takaa kaadetaan kulissit. Tyynnyttävän ulapan sijalla on kauhistuttava syvyys. Se on pelottavaa. Kysyin leikkaavalta lääkäriltä, joka siis oli käymässä polveni kimppuun, että oikeinko totta jotkut ihmiset pelkäävät verta, oman verensä näkykvistä. Hän vastasi että puolet. Bodarit ovat todella säikkyjä, hän sanoi. He pelkäävät ties mitä.

Tieto tuki käsityksiäni taiteesta, korkeasta ja matalasta.