Omerta – vaikenemisen laki

Olen nyt miettinyt muutamia päiviä viime aikojen opetuksia. Halla-ahon jutun kommentit ovat mainio materiaali. Lisää aineistoa tulee. HS:n pääkirjoitustoimittaja Blåfield julkaisi eilen kirjoituksen perusoikeuksista, jotka ”jakavat tuomareita”. Kirjoitus poikkesi jossain määri HS:n linjasta, sillä se oli usein kohdin virheellinen. Lisäksi kirjoittajalta oli jäänyt tavoittamatta, mistä ratkaisussa oli kysymys.

Se ei liittynyt ihmeemmin Euroopan ihmisoikeussopimukseen, josta eroamista jutussa väläytetään. Ongelma oli Suomen perustuslain tulkinta. Siitä ei kai olla eroamassa. Juuri presidentti Koskelo huomauttaa, että on päätettävä, onko jutusta ilmenevä epäkohta ratkaistava lainsäädännöllä vai tuomioistuimessa. Toisin kuin lehtikirjoituksessa sanotaan, presidentti Koskelo olisi vahvistanut alkuperäisen vastaajan isyyden, eli tuolta osin ratkaisu oli 14 – 2. Kahden eri mieltä olleen jäsenen epäilyt koskivat isyyden toteamisen välillistä vaikutusta, nimittäin perintöoikeutta.

Ratkaisu kelpaa esimerkiksi siitä, ettei oikeusjutuissa likikään aina ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua. Perusoikeudet eivät jaa tuomareita, vaikka otsikko sitä väittää. Ongelma on, mikä paino niille on missäkin tilanteissa annettava.

Perusoikeuksia ei sovelleta. Puhutaan punninnasta. Sääntöä sovelletaan, ja kysymys on usein kyllä vai ei. Oliko kadulta talon suuntaan valokuvaaminen kotirauhan rikkomista vai ei? Perusoikeudessa kysymys on enemmän vai vähemmän. Esimerkkijutussa – joka tuskin kiinnostaa lukijoita, koska tapaus on hyvin erikoinen ja harvinainen – kysyttiin, paljonko painoa pannaan ihmisen oikeudelle saada tietää biologiset vanhempansa. Se luetaan yksityisyyden suojaan. Kategoria kuulostaa kummalta, mutta tuon termin merkitys on ihmiselle ihmisenä kuuluvat oikeudet. Sellainen on oikeus kieltää pärstänsä päästäminen mainoskuviin tai muu kytkentä asioihin ja aatteisiin.

Tämän blogin lukijoille tutuin esimerkki voi olla sananvapauden ja tekijänoikeuden yhteentörmäys. Sananvapaus on perusoikeus. Viime päivinä minulle on vakuutettu, ettei sananvapautta saa rajoittaa millään perusteella. Tekijänoikeus on sellainen peruste. Toisen tekstiä ei saa julkaista omissa nimissään ja sen siteeraaminen on sallittu vain rajoituksin.

Joku on myös väittänyt, että sananvapaus koskisi muka vain mielipiteitä eikä ”tietoja”. Laissa puhutaan tiedosta, mielipiteestä tai muusta viestistä (Laki sananvapaudesta joukkoviestinnässä).

Halla-ahon asian yhteydessä eräs hyvin päteväksi tunnettu professori kirjoitti, että Halla-ahon teksti Muhammedista oli ”moitteeton syllogismi”, vaikkei se ole lainkaan syllogismi. Jos sen muuntaa väkisin päätelmäksi, se sanoo jotain Muhammedista, mutta ei islamista. Sama kirjoittaja sanoo, ettei korkeimman oikeuden päätöksestä ilmene, oliko se yksimielinen. Selaamalla minuutin verkosta löytyviä ratkaisuja tai kysymällä kahvilassa juristilta hän olisi kuullut, että erimieliset mainitaan tuomioissa aina, ja korkein oikeus liittää tuomioon äänestäneiden lausumat, kuten nyt isyysjutussa.

Kysymys: onko verkkokeskustelusta kovin tuttu puoliksi lukeminen tulossa tavaksi myös journalismissa ja sellaisessa tutkijoiden harjoittamassa kirjoittelussa, jossa väitteiden todistettavuutta on totuttu korostamaan?

Verkkokeskustelussa on on tavallista sanoa että joku, esimerkiksi Kemppinen, pitää tuomioistuimen päätöstä ”taivaallisena viisautena”. Tuo kaunis määritelmä on peräisin Halla-aho kirjoituksesta. Hänestä kysymyksessä ei ole viisaus eikä varsinkaan taivaallinen. Itse olen samaa mieltä. Aloitin huomauttelun tässä blogissa sanomalla, että tuomioistuimen ratkaisu poikkeaa kuitenkin muista mielipiteen ilmaisuista, koska sillä on käytännön vaikutuksia, etenkin viranomaisiin. Kun joku on tuomittu vankeuteen, poliisi tulee ja vie. Poliisi ei mieti, oliko ratkaisu miten onnistunut kansan oikeudentuntoa vastaava. (Ns. Pekka Hallbergin juttu koski hallintoasiaa eli maasta karkottamista. Se ei muuta asiaa, mutta oma esimerkkini koski rikosasiaa.

Jatkan kaikkein iänikuisinta jankutustani. Tuomarit eivät kommentoi ratkaisujaan, ja se on hyvä. Tuomion on puhuttava puolestaan. Mutta kuilu tuomioistuinten ja median välillä on pelottava. Tuomioistuimilla ei ole puhemiestä (spokesperson). Pitäisi olla. Jotkut blogistit, esimerkiksi J. Virolainen, tekevät arvokasta työtä vetelemällä esiin huonoja ratkaisuja ja heikkoja perusteluja. Jotkut kiittelevät, kuten minä nyt.

Nykymaailmassa ei sovi seinillekään, että viranomainen vaikenee. Tämä koskee myös tuomioistuimia. Muut viranomaiset ovat velvollisia omin toimin antamaan tietoa toiminnastaan ja papereistaan. Tuomioistuinlaitos vaikenee. Tuomarit vaikenevat. Huono homma. Jotain pitäisi tehdä.