Odysseus

En ole ehtinyt edes hankia Leevi Lehdon uudelleen suomentamaan Joycen ”Odysseusta”, saati lukea sitä.

Itse ajatus, tämä uusi suomennos, viehättää minua.

Miksi klassisia kirjoja ei kirjoiteta uudestaan? En venkoile. Ymmärrän ja osaisin selittää, miksi uusia käännöksiä tarvitaan. En osaa selittää, miksi uusia versioita ei tarvita, mutta yritän. Tapaukset tyyppiä ”Dostojevski” ovat helppoja. Taannoin vuolaasti kiittelemäni uudet suomennokset ovat mielestäni aikaisempia parempia niin että tekstistä avautua aivan uusia ja ennen näkemättömiä kerroksia.

Olen samaa mieltä kuin Leevi Lehto, jonka tiedän hienoksi suomentajaksi. Vertailuun ”parempi – huonompi” ei liene aihetta, vaikka on siihen tietysti lupa.

Mielestäni puoiitajunta on olemassa ja alitajunnan olemassaolo on mielestäni selvä. Mielessämme liikkuu ja toimiimme vaikuttavat monet asiat, joista emme ole tietoisia tai jotka voimme vain aavistaa.

Arkikieli on ihmeellinen asia. Sanaryhmät ja pelkät sanatkin ovat välttämättömästi monimielisiä. Lisäksi kielen käyttäjät ja kuulijat tulevat liittäneeksi niihin merkityksiä, jotka ovat peräisin heidän omasta kokemuksestaan. Nimi ”Matti” voi olla jollekin mieluisa, toisella tavallinen ja kolmannelle jotenkin epämiellyttävä. Syy voi olla joku menneisyyden Matti, josta on jäänyt ikäviä muistoja.

Mutta minun mielessäni kielen ilmaisut ovat aina kolmiulotteisia niin kuin sokeripala pöydällä. Katselukulma ja etäisyys vaikuttavat siihen, mitä nähdä, eikä koko sokeripalaa voi nähdä. Kirjallisuuden kieli on neliulotteista. Neljäs koordinaatti on aika. Painovoima vaikuttaa sekin merkityksiin. Usein nimitys saa nopeasti kielteisen sävyn, kunnes nimitellyt ottavat sen omaan käyttöönsä ja sävy muuttuu myönteiseksi.

Lause, joka on kirjoitettu suomeksi 1960-luvulla, ei ole sama kuin 2010-luvulla kirjoitettu.

Kirjoja ei kirjoiteta uudelleen (paitsi ennen nuorisolle tai laiskoille lukijoille), koska lukijan arvellaan olevan kiinnostuneempi kirjoitusajan merkityssisällöistä kuin oman ajan muunnelmasta. ”Seitsemän veljestä” voisi olla helpompi ymmärtää nykykielisenä, mutta kyllä siitä taitaisi kadota jokin oleellinen, nimittäin ydin. Saarikosken suomennoksessa voi olla nyt luettuna liikaa 60-lukua ja siis liian vähän kirjoitusajankohtaa.

Varoittaisin teitä Joycen romaanista. Jos haluatte välttämättä lukea hänen tekstiään, lukeaa ”Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta” tai ”Dublinilaisia”. ”Finnegans Wake” –teoksesta ei tarvitse varoittaa. Siitä on melkein kenen tahansa vaikea saada selvää.

Todella suuri teos lukee ihmistä. Lukijaksi itseään luuleva henkilö on avuton uhri. Tai voi hän tietenkin paiskata kirjan nurkkaan, ja usein paiskaakin.

Odysseus, samoin kuin minulle mieluisampi ”Odysseia”, on kuin parantumaton, kiusallinen tauti. Tekstistä jää rumentavia arpia ja joskus pysyviä vammoja. Vahingonkorvauskanteen nostaminen kirjailijaa kohtaan taitaa kuitenkin olla turhaa.

Mitä mieltä on kiusata itseään tällaisella urakalla. Senkin ajan voisi kilistellä kuppeja kumota huurteisia hauskassa seurassa. Siinä on paljon mieltä. Ihmiset toisaalta tekevät lomamatkoja ja toisaalta suosivat monenmoisia ruumiinharjoituksia. Jos jaksaa edes sen verran kuin jonottaminen hikisellä lentoasemalla, teho on varmempi. Hankitte harjoitusta ja virkistystä ruumiinosista arvokkaimmalle, aivoille. Kun käännös on uusi, teho on luultavasti suurempi, ainakin niille, jotka eivät olleet aikuisia 60-luvulla.

Vesijuoksua omassa kielessä. Viisasta. Ja kirja on yksi niistä kymmenestä, joiden valinta omaksi on perusteltu ratkaisu. Itse olen liian maalainen kehittyäkseni  fäniksi. Joycen kirja on kaupunkilainen, täynnä nimetöntä väkeä, outoja kasvoja, äänetöntä huutoa.