Muistista II

Vastaan kommenttiin kirjoituksella.

Eilen mainitsemastani Mind Mapista eli mielikuvakartasta olen samaa mieltä kuin joku – erinomainen eräillä, kiva monille, mutta monia ei miellytä.

Kolmiulotteinen (3 D) MindMap on olemassa ja myynnissä. Sen nimi on Topiscape. Zoomaus ja lentämisominaisuudet ovat hyvät. Kerron tästä ohjelmasta etenkin tiedostojen hallinnan välineenä toiste. –Kuka ei vähän väliä löydä tietokoneeltaan (tai kirjahyllystään) mahdottoman kiinnostavia kohteita?

Professorina kurkistelin joskus, mitä opiskelijat kirjoittivat muistiin. Itse en kai koskaan kirjoittanut mitään, vaan yritin olla kuuntelematta. Käytän samaa tekniikkaa joskus oopperassa. Yritän ajatella niitä näitä ja sulkea häiritsevän höpinän tai musiikin tietoisuudestani. Teho on taattu. Menetelmäni testaa puheen tai musiikin. Tähdellinen ja voimallinen tulee ryminällä läpi.

Sekä 1800-luvun oopperassa, ainakin Italiassa ja Venäjällä, ja samoin Japanissa no-näytelmiä esitettäessä ihmiset tulivat seurustelemaan ja viettivät aikaansa lörpöttelemällä, syömällä ja ennen kaikkea juopottelemalla. Kun esityksessä tuli hyvä kohta, melu ja liikkeet taukosivat äkisti, ja kaikki seurasivat otsa kurtussa. Sitten rattoisa yhdessäolo sai jatkua entiseen tapaan.

Tämän saman kuulee jopa levyltä, joka syntyi aika yleisen mielipiteen mukaan kaikkien aikojen hienoimmasta jazz-konsertista, Jazz at Massey Hall (1953 – Gillespie, Parker, Powell, Mingus, Roach. Kansa kantoi olutta kadun toiselta puolelta ja piti todella hauskaa; soittajista osa oli juovuksissa, Bud Powell katkaisuhoidosta pääsyn kunniaksi, osa myrtsinä (Mingus), ja Charlie Parker oli hukannut torvensa ja soitti muovista prässättyä saksofonia. Gillespie soitti erittäin lyhyitä pätkiä, koska pukuhuoneen radiosta tuli Rocky Marcianon titteliottelun lähetys.

Epäilen että meille välittynyt tapa istua kuin Mykkänen Pakkasella kuuntelemassa erilaisia esityksiä on kaamea erehdys. Jopa kirkossa ja käräjillä saa nukkua, kunhan ei kuorsaa ääneen.

Muistiin painamisen tekniikoista puhuttaessa mainitaan aina ensin antiikin soveltama sanojen tai käsitteiden sijoittaminen tuttuihin huoneisiin. Se toimii mainiosti vapaasti pidettävässä puheessa. Loppupuolelle kuuluvan vitsin voi ”sijoittaa” vaikkapa omalle työpöydälleen, kun aloitus on eteisessä ja pääteema olohuoneessa. Erikoinen kiitos tai vetoomus, jota ei saa unohtaa, pannaan makuuhuoneeseen. Vapaasti puhuessaan pystyy käymään omat huoneensa läpi. Yhtä hyvin voi käyttää vaikka suosimaansa kävelyreittiä tai tietä mökille, kunhan sen muistaa varmasti ja löytyy kiinnekohtia.

Minun on aina ollut helppo oppia ulkoa runoja, etenkin mitallisia. Kun en ole viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana osallistunut henkisiin kilpailuihin, joissa kouluissa jaettiin palkintoina muun muassa painokkaan raittiushenkistä kirjallisuutta, en ole useinkaan testannut muistiani.

Nyt piti kokeilla. Leinon ”Elegia” (Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta jne.) ei mene kunnolla. Säkeistöjen järjestys on vaikein; tuossa runossa ei ole kertomusta, vaan se on pelkkää parahtelua. Kun nyt harjoitin esittämiskuntoon (tilaisuutta ei tule, älkää pelätkö) tuon seitsemän nelisäkeisen  säkeistön tekstin, tein itselleni kaksi listaa, jollaista voisisi pitää vaikka kämmenpohjassa: Haihtuvi, Häipyvät, Tiedän ma, upposi, uupunut, siis oli, Toivoton.

Kun juuri tässä runossa myös riimiparit voi sekoittaa, kakkoslista sisältää kolmansien säkeiden alut: Turhaan, notkosta, pohjoinen, Kaikkeni, tai olen, Nytkö ma, Hallatar.

En tehnyt turhaa työtä. Vaikka mitta ja loppusointu tukee muistamista niin tavattomasti, riimien listaaminen ei auta. Niistä ei ainakaan jo lausuessaan muista, miten säe alkaa – siis virta, kiini, päivät, tieni…

Kiinnostavaa? Ja kiitos vain – esimerkiksi liikenneruuhkassa on hauska ajaa päässään omaa ohjelmaa. Leinon helkavirsi ”Tumma” palaa muistiin ennen kuin ilta on käsillä – periaatteessa osaa sen. Ja sitten Mustaan Lindblad!