Auto ja radio

Tämä on kätkettyä metodologista kähinää. Luin jotain ”autoilun vuosikymmenestä”, joka Suomessa oli 1920-luku. Pääpaino oli sukupuolirooleilla, mutta kattavia väitteitä esitettiin runsaasti.

Eilen olin kovasti ylpeä, kun päädyin urheilupoliklinikalle, jossa polveni kuvattiin sangen suurella rahalla. Tunnen itseni melkein Jari Litmaseksi, koska nivelkierukka on rikki ja tähystysleikkaus tulossa.

Se muuten ei mennyt salilla. – Mutta oli etevä ja kallis kone tämä MRI ja kuvat olivat oikein onnistuneita. Metelin takia päähän pantiin kuulokkeet ja kysyttiin kauniisti, mikä radioasema. Oli myöhäistä katua, kun ykkösellä osoittautui olevan äänessä vanha tuttavani Taanila.

Hannu esitteli Hegelin metafysiikkaa aivan yhtä innostuneesti kuin 20 vuotta sitten, ja oli kovasti tiedostamisen, tiedottamisen ja tietoisuuden kannalla.

Itse sitä syntiä paljon tehneenä tiedän, että radio on sopiva paikka puhua palturia, koska radio ei julkaise vastineita, oikaisuja vain. Auta armias, että kirjoittaa läpiä päähänsä johonkin aikakauslehteen. Varmasti saa itseään viisaammat kimppuunsa. Tieteessä tapahtuu –lehdessä ja Kanavassa karvat pöllyävät jatkuvasti, kun oppineet todistelevat toistensa yksinkertaisuutta.

Radio on, kuten Euroopan historiaan hyvin ikävästi vaikuttaneet suurdiktaattorit osoittivat jo kauan ennen sotia, populistin taivas. Televisio on vaikeampi. Siellä pärjää välihuudoilla ja letkauksilla, jos nimittäin on sopivan näköinen. Television ”sopiva” tarkoittaa, että monelle on käynyt kuin Esko Aholle, joka ei milloinkaan oppinut peittämään kunnolla ylimielisyyttään tai tekemään siitä myyntituotetta, kuten alan suurmestari P. Väyrynen.

Se siitä. Hannu on räyhähenki, ja sellaisiakin pitää olla. Termi on Lutherin, joka kirjoitti eräänkin kirjasensa ”Hurma- ja räyhähenkiä vastaan” (Schwärm- und Rottgeister).  Lisäksi hän on aikansa paras äänenkäyttäjä, eli mestari alalla, joka on juuri nyt surkeassa tilassa. Tulen surulliseksi, kun kuuntelen dosenttien tätimäistä kärinää tai nuor-dosenttien kireää kurkkuintonaatiota, joka ei lainkaan muistuta sitä suomen kieltä, jota ennen viljeltiin (ja jonka vakinaiset uutisankkurit hallitsevat kyllä oivallisesti).

Radfioista autoihin. Oli vähän sellaistakin puhetta, että jospa tuota vieläkin käyttäisi ääntään ja vetäisi luennot Turussa. Kulttuurihistoriassa henkilökunnalla on kädet täynnä.

Voisin puhua autoista, enkä puhuisi sukupuoliroolien kannalta, vaan miettisin henkilöautojen yhteyttä oikeistoliikkeisiin. Amerikkalaisille t-mallin Fordi oli kaupunkirakenteet rikkonut keksintö, ja A-malli rikkoi kaupungitkin.

Suomessa mustat autot liittyvät muilutuksiin eli Lapuan liikkeen ihmisryöstöihin, joihin valtiovalta suhtautui aivan liian kevyesti.  – Mutta mistä ne autot olivat peräisin?

Talonpoikaismarssi Helsinkiin oli pitkä askel vallankaappauksen suuntaan; armeija ja suojeluskunta pysyivät kuitenkin nahoissaan, ja itse asiassa armeija vastasi monesta asiasta Paavo Talvelan johdossa.

Marssijoita tuli erittäin runsaasti henkilöautoilla. Eri puolilla Töölöä kokoonnuttiin ja sitten marssittiin. Mäntsälän kapina tapahtui kevättalvella 1932. Silloisilla henkilöautoilla ei pahemmin ajeltu talvella.

”Mustat autot” olivat mielikuvienkin maailmassa liittyneet salaiseen poliisin ja sisäiseen terroriin jo ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa. Auto tuli ja vei.

Suomen historiassa oikeistoliikehdinnän spontaaniutta, talonpoikaisuutta ja pohjalaisuutta on korostettu aina. Korostus on ollut tarpeen, jottei ensimmäisinä autoistuneiden lääkäreiden, eläinlääkäreiden, suurtilallisten ja liikemiesten rooli olisi alkanut kiinnostaa liikaa. Enetä jos teettäisi gradun maaseudun henkilöautojen omistajista 1920-1939? Aineisto on helppo saada käsille – rekisteröinti toimi jo silloin. – Sodissa sitten kenraalikunta ajeli siviileiltä pakko-otetuilla Packardeilla, bensalla eikä häkäpöntöillä.