Kysymys kiekosta

Tämänvuotinen kiekonlätkyttely antaa aiheen naureskeluun. Tästä viihteen muodosta – ennen puhuttiin urheilulajista – on tullut isoa liiketoimintaa, jota sen nykyiset johtomiehet eivät selvästikään oikein hallitse. Toivottavasti johtajanbonukset ovat kuitenkin hyvät.

”Hinnoitteluvirhe” mainittiin kovin kevyesti. Tavallisessa elinkeinotoiminnassa kerran vuodessa kaupitellun päätuotteen hinnoitteluvirhe merkitsee konkurssia.

Yksi mielenkiintoinen kysymys tulee mieleen, mahdollisesti kaksi.

Miksi jääkiekko liittyy suomalaisen yhteiskunnan suureen murrokseen 1965-1970? Ilmeisiä vastauksia ovat riskien ja kehityskelpoisten maalaispoikien joukkomuutto kaupunkeihin, jäähallit eli ensimmäinen vuonna 1965, televisio ja keskiolut.

Kun en ole varsinainen harrastaja, en tiedä, pitääkö luuloni paikkansa, mutta olen käsittänyt että reipas mallasjuomien nauttiminen kuuluu pelin luonteeseen, ainakin ”kotikatsomoissa”. Toisin sanoen välillä aukeavat muutkin hanat kuin maalihanat.

Jos näin on, kysymyksessä on vanha perinne. Suomessa on saatu ihmeitä aikaan, kun on löytynyt sopiva veruke karata kotoa johonkin juopottelemaan. Tavallisimmin kysymyksessä on ollut ns. harrastustoiminta. Saan tästä lukijoita kimppuuni, mutta olen aivan rehellisesti muistavinani, että jo 50-luvulla pohjalaisen pesäpallojoukkueen tunsi hajusta ennen kuin he olivat ehtineet sonnustautua ohuesta lakanakankaasta kursittuihin peliasuihinsa.

Kysymykseni on tarpeellinen siksi, että useimmissa elinkeinorakenteen muutoksen ruhjomissa maissa ratkaisu oli kerran toisensa jälkeen jalkapallo, tuo Suomessa jokseenkin vieraaksi jäänyt joukkueurheilu.

Suojeluskuntien, armeijan ja kansakoulun tuki pesäpallolle oli suuri tekijä, mutta olen muistavinani, että jalkapalloa ja jääkiekkoa pidettiin  kaupunkilaisten ja ennen kaikkea ruotsinkielisten pelleilynä. Tampereen Tapparakin oli vielä sotien jälkeen ruotsinkielisen yhteiskoulun tukema Bollklubb, eikä Helsingissä myöhemmin maineeseen noussut HIFK tainnut sekään olla varsinainen suomalaisuuden linnoitus.

Mutta kai jääkiekon vaatima henkilökohtainen sankaruus vaistottiin varhain. Sitä korostettiin kypärän puuttumisella ja sangen heppoisilla suojuksilla. Aivan kuin muistaisin, että Urpo Ylönen pelasi 60-luvulla maalivahtina ilman kasvosuojusta, mutta Jorma Valtonen käytti suojusta. Ehkä muistan väärin. Vaimon sukulaismies, joka pelasi oikeissa sarjaotteluissa maalivahtina, oli hiljan kotiutunut Päämajan kaukopartioista. Se jotenkin sopi 40-luvun henkeen, ja paikkakunta oli Hämeenlinna.

Sekin sovi mielikuviin sodasta, että Neuvostoliitto oli jääkiekossa niin armottoman hyvä ja että Suomi hävisi sille käytännöllisesti katsoen aina. Punakone ja maalissa Tretjak. Pesäpalloa on väitetty varmaan aiheellisesti sodan jäljittelystä. Jääkiekko se sotaisa peli on, varsinkin kun asepuku on todellinen haarniska.

Katsomismuistoni liittyvät mustavalkoisen television rakeiseen kuvaan. Matti Keinonen kiertämässä kiekon kanssa maalin takaa. Vaclav Nedomansky kurittamassa neuvostoliittolaisia; hän loikkasi ehkä urheilun ensimmäisenä kuuluisuutena länteen 1974 ja ryhtyi pelaamaan rahasta.

Jääkiekko ja nykyinen jalkapallo ovat enemmän elokuvataidetta kuin liikuntaa. Muut lajit ovat tulleet sitten perässä. Se mitä pelaaja näkee kentällä poikkeaa dramaattisesti sekä katsomon että television näyttämästä. Mitä Sergei Eisenstein sanoisi, jos näkisi nykyisen jokailtaisen jääkiekkolähetyksen? Varmaan hän toteaisi oppiensa menneen perille. Lähi- ja kaukokuvat ja suvereenit leikkaukset vuorottelevat yhtä taidokkaasti kuin kiivaimmissa toimintaelokuvissa.

Lisäksi ottelussa on jotain, mikä tuo mieleen tietokonepelin. Ei ihme, ettei sitä ole onnistuttu siirtämään kovin onnistuneesti tietokoneen ruudulle, koska se on jo, esittämistään vahvoista ja poikkeuksellisen lahjakkaista ihmisistä huolimatta artefakti, keinotekoinen tuote, silmän harhaa. Ja siis hienoa sellaista.