Kanan lento

Professori Ian Kershaw on tavattoman laajan Hitler-elämäkertansa jälkeen aihepiirin ykkösmiehiä maailmassa. Hänellä on hyvä tutkijan tausta. Hän selvitteli jo 1970-luvulla Saksassa tavallisten ihmisten kokemuksia ja käsityksiä muun muassa Hitleristä.

”The End. Germany 1944-1945” (ISBN 978-0-141-01421-0, 2012) ottaa vastatakseen liian harvoin esitettyyn kysymykseen: miksi ja miten Saksa jatkoi sotaa vielä heinäkuun 1944 (von Stauffenbergin salaliitto) jälkeen. Sama kysymys toisinpäin: miten ihmeessä länsiliittoutuneilta meni melkein vuosi edetä Normandiasta Keski-Saksaan.

Sitä kysymystä ei aihepiiriin kuulumattomana käsitellä, miksi puna-armeija (Konev) istuskeli Veikselillä katselemassa, miten saksalaiset hävittivät Varsovan. Tämä on tavallisesti tulkittu Stalinin ilkeydeksi, eikä sitä voikaa epäillä. On kuitenkin syytä epäillä, että syy saattoi olla sama kuin lännessä eli Saksan ymmärryksen ylittävä kaikkien voimien keskittäminen ja raivokas vastarinta. Saksalaiset sotilaat tiesivät masentavan tarkasti, mitä heille ja heidän idässä asuville omaisilleen tapahtuu, kun neuvostoarmeija jyrää. Ja oikeassa olivat.

Heinäkuusta 1944 sodan loppuun toukokuuhun 1945 Saksa kärsi 50 % koko sodan miehistötappioistaan ja ainakin saman verran siviilien tappioista. Kärsimystä ei mittaa millään. Neuvostoliittoon päätyi sotavankeuteen ehkä miljoona saksalaista sotilasta, joista ehkä kolmannes kuoli. Viimeiset henkiin jääneet palautettiin 1955.

Lukijan edellytän olevan suunnilleen selvillä saksalaisten omista tihutöistä.

Kershaw kirjoittaa maltillisesti ja tavoittelee selityksiä, ei tuomioita, jotka on jo annettu. Lukijaa piristävät silti dokumentoidut esimerkit siitä, miten käsitykset Saksasta maana, jossa kukaan ei todellisuudessa ollut koskaan kannattanut Hitleriä, tiennyt vähemmistöjen kohtalosta tai muutoinkaan halunnut muuta kuin rauhaa ja tuopin olutta silloin tällöin, alkoivat levitä noin kahden viikon kuluttua antautumisesta.

Yhtä vanha on Kershaw mukana valhe ”hyvästä” armeijasta eli Wehrmachtista, joka ei olisi osallistunut mitenkään SS:n ja Puolueen toteuttamaan kansanmurhaan. Fanaattiset natsit Dönitz ja Guderian onnistuivat järjestämään itselleen uskollisen sotilaan jälkimaineen. Suomalaisenkin muistelmakirjallisuuden kunnioittavasti mainitsema, Lapissa komentajana ollut Ferdinand Schörner esitellään Kershawn kirjassa asianmukaisesti mielipuolisena suurrikollisena. Hänet muuten tuomittiin Neuvostoliitossa, DDR:ssä ja Liittotasavallassa sotarikoksista, joita hän istui vuoteen 1963 ja kuoli kymmenen vuotta myöhemmin viimeisenä Kolmannen valtakunnan sotamarsalkkana.

Siinä meni taistelulähettejäkin, kun Schörner oli käskenyt hirttää kaikki etulinjan takaa tavatut sotilaat, joilla ei ollut kirjallista käskyä olla muualla kuin montussaan. Sen jälkeen hän pukeutui tirolilaiseksi siviiliksi ja pötki pakoon amerikkalaisten vangiksi. Sellainen oli ”viimeinen preussilainen”.

Kershaw’n vastaus kysymykseensä on A. Speer, Stauffenbergin salaliitto, joka antoi virtaa natsijohdolle, ja Hitlerin oma omituinen persoonallisuus. Toisin sanoen kysymys jää vastaamatta ja tutkimustehtävä täyttämättä.

Kershaw ei halua tai uskalla poiketa historiantutkijan roolistaan (ja muistuttaa siinä Saksan kenraaleja), että hän pitää kiinni ”velvolisuudestaan” olla ”objektiivinen”. Niinpä häneltä jää kirjassa sanomatta, että Saksan sodanjohdon pakotta ”johdonmukainen, äärimmäinen häikäilemättömyys” ei osoittautunut tehokkaaksi keinoksi edes Neuvostoliiton harjoittaman mielivaltaisen häikäilemättömyyden ja kovuuden” rinnalla.

Kershaw ei liioin pohdi, kenelle sotilas tai virkamies sitten olisi loppuun asti uskollinen. Onko oikein ja onko järkevää olla uskollinen hallitusvallalle, mikä se sitten onkaan. (F. von Papen, 1879 – 1969, taisi olla uskollinen keisarille, Hindenburgille, Weimarin tasavallan hallitukselle, itselleen kanslerille ja sitten Hitlerille, paaville, Amerikan sotilashallinnolle ja Saksan liittotasavallalle.

Vastaukseksi ei kelpaa ”kansalle”, koska kukaan ei tiedä, mikä se sellainen kansa on. Ainakin erimielisyyksien ilmettyä vastustaja julistetaan epäkansalliseksi tai kansanviholliseksi, vaikka olisi naapurikylän poikia tai tyttöjä. – Tästä asiasta meillä on Suomessakin runsaasti kokemuksia.