Frans G. Bengtsson

Valpas kommentoija huomasi, että alkuperäinen lähteeni Gertrude Belliin ei voinut olla mikään muu kuin Frans G. Bengtssonin essee pitkätukkaisista merovingeista ynnä muusta kertovassa niteessä.

Bengtssonin ”Orm punainen” on myynnissä joka suhteessa huoliteltuna niteenä, joka sisältää teoksen molemmat osat. Olsonin vanha suomennos on tarkistettu pieteetillä.

Bengtsson oli aika selkeästi demokratian vastustaja ja rasisti ja ihannoi romanttisesti kaikkea sotilaallista, etenkin Kaarle XII:ta. Hän sai jotenkuten tehdyksi lisensiaatintyön ruotsintamastaan Thoreaun ”Waldenista”, mutta tohtoria hänestä ei tullut, ja useat suuret käännöstyöt jäivät kesken.

”Orm” oli kuitenkin valtava menestys ja sitä luetaan ahkerasti edelleen, syystä. Myös esseeniteet ovat jatkuvasti myynnissä. Esseitä ei ole tietääkseni suomennettu. Tähän blogiin olen kerran kääntänyt lystäilyn Othellosta ja jalkapallotoimittajasta. Sitä useammin olen viitannut häneen tai käyttänyt hänen aineistoaan hyväksi.

Mielestäni hän oli Pohjoismaiden ylivoimaisesti paras esseisti, aivan omaa luokkaansa. Samantasoisia ei ole maailmallakaan monta. Vaikka hänen urastaan ei tullut akateemista, hän oli perehtynyt hyvin etenkin keskiajan kirjallisuuteen, sekä proosaan että runouteen. Antiikin tuntemus lankeaa luonnostaan.

Todellisuudessa Bengtsson ei liene osallistunut poliittiseen toimintaan. Hän osoitti jo 1930-luvulla olevansa raju ja kiihkeä natsismin vastustaja. Silti hän ei ole oikein Ruotsin kuningaskunnan vallitsevan mielipiteen suosiossa. Sitä voi ohimennen ihmetelläkin. Jan Myrdal, joka reportterina ja esseistinä lienee julkaissut kauhistuttavimmat kirjat mitä kuvitella saattaa (muun muassa Kiinan kulttuurivallankumouksen ja Pol Potin juhlistamiseksi) on ruotsalaisten silmissä merkittävä henkilö. Bengtsson ei ehkä ole.

Nykyiset lukijat eivät oikein osaa arvostaa kirjoittajaa, joka ei ole kumouksellinen ajattelija eikä erityisen innostunut ajankohtaisista tai epäajankohtaisista teorioista. Hän teki suuren palvelun referoimalla moniakin kronikoita, jotka olivat kielen vuoksi käytännössä lukijoiden tavoittamattomissa (Joinville, Froissart, Villhardouin jne.) Hän löysi hurjia tarinoita. Toursin piispa Gregoriuksen ajoittainen epätoivo frankki-kuninkaiden seassa on tyypillinen tapaus. Bengtsson on puoliksi keksinyt omasta päästään ”helpotetut kymmenen käskyä” kuninkaille. (Olen verrannut alkuteoksen, joka on Historia Francorum). – Älä varasta – ainakaan ehtoollisastiaa. Älä tapa – ainakaan jumalanpalveluksen aikana niin että papin kasukka kastuu verestä. Älä tee huorin, siis alttarilla. Ja niin edelleen. Chilperikin, Guntchrammin ja piispoiksi korotettujen suurrikollisten Saloniuksen ja Sagittariuksen hahmot piirtyvät lähtemättömästi lukijan mieleen.

Merkinnöistäni päätellen hankin ja luin Bengtssonin esseet 1971, jolloin alkuperäinen ja oikea kustantaja Nordstedt julkaisi ne taskukirjoina. Siitä pitäen olen mietiskellyt, pitäisikö niitä suomentaa.

Olen kokeillut. Ehkä se mitenkuten onnistuisi. Kirjoitan tämän selvittääkseni ongelman. Vastaukseni on: ei. Ne ovat sidoksissa aikaansa ja kieleensä niin että niiden esitteleminen suomalaiselle nykylukijalle on samalla tavalla turha hanke kuin alan suurten brittien, Charles Lambin ja William Hazlittin. Harrastunut lukee ne alkukielellä.

Bengtssonin tapauksessa varoitan. Henkilö joka luulee osaavansa ruotsia hyvin työlästyy hyvin todennäköisesti näiden esseiden parissa. Kieli on sekä oikeasti vanhaa että arkaaisilla muodoilla ja käänteillä iloittelevaa, pitkäiskuista ja kaikin puolin jokseenkin kaukana tämän päivän asiaproosasta. Suomessa ei ole vertauskohtaa – paitsi ehkä paikoin Tuomas Anhava, joka muuten lienee neuvonut Bengtssonin Paavo Haavikolle, joka puolestaan sai sieltä melkein valmiina kuunnelman ”Audun ja jääkarhu” ja keskeisen aineksen oopperalibrettoonsa ”Kuningas lähtee Ranskaan”.

Bengtsson antaa kertomuksen valloittaa ja on parhaimmillaan kuin Topelius ilman tätimäisyyttä. Ja Topelius oli kertojana Suomen ja Ruotsin kirjallisuuden johtavia kykyjä – suositan esimerkiksi teosta ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn), joka etenee kuin hirvi alkukantaisessa metsässä Kristiina-kuningattaren ja älyllisesti hänen veroisensa torpantytön tarinana.