Ajatuksia edellisen johdosta

Kootessani eiliseen kirjoitukseen eri lähteistä tietoja Gertrude Bellistä mietin mielessäni, miksi ja miten Englanti on onnistunut luomaan sekä aitoja että kuviteltuja sankareita niin erilaisina kuin amerikkalaiset vastineensa.

Miettiessäni kaikkeen (paitsi perhe-elämään) pystyvän Bellin aidosti lähes uskomattomia vaelluksia ajoittain hyvinkin verenhimoisten paimentolaisten keskuudessa aavikoilla ja autiomaissa, minua vainosi Modesty Blaise.

Tämä sankaritar vaelsi kirjoittajansa kuvitelmissa Lähi-idässä, puhui arabiaa ja sen eri murteita, asuin pitkään Tangerissa ja ystävystyi syvästi erinäisten beduiinijoukkojen ja sheikkien kanssa.

Tiedän itse, että mielleyhtymä on hyvin omituinen. Haluan kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että englantilaiset ovat tuottaneet näyttämöllä miellyttäviä ja mielihyvää herättäviä yli-ihmisiä. Samaa ei voi oikein sanoa amerikkalaisista, ranskalaisista eikä tietenkään saksalaisista.

T.E. Lawrence ja Bell olivat kirjaimellisesti legendoja jo eläessään. Ehkä tyylilajin alkujuureksi on kuitenkin nimettävä Sherlock Holmes, jonka seikkailut alkoivat 1887 ja päättyivät ensimmäiseen maailmansotaan. Rinnalla tai tuoreeltaan riemastuneina on mainittava Kipling (viidakkopoika) ja tavallaan H.G. Wells.

Lajityypin olivat keksineet Yhdysvalloissa Poe ja toisaalta Ranskassa Dumas. Muskettisoturit ja muut olivat kuitenkin vain verrattomia miehiä ja suurenmoisia miekan käyttäjiä. Saksassa virkansa ryypännyt pikkuvirkamies Karl May alkoi sepittää Amerikan mantereelle sijoitettuja seikkailujuttuja, joiden suosio oli suunnaton, myös Suomessa. On väitetty, että ne olisivat vaikuttaneet ratkaisevasti itsensä Hitlerin maailmankatsomukseen. Ja perinteen kasvualustaa oli Rousseaun henkinen James Fenimore Cooper, jonka Nahkasukka ja Viimeinen mohikaani elivät lukijoiden mielikuvituksessa 150 vuotta.

Britit keksivät keinot kertoa tarinoita, joiden päähenkilöt eivät enää olleet uskottavia, tavalla joka on täysin uskottava.

Tuohon samaan sarjaan olisi varmaan lisättävä C.K. Chesterton. Mutta sotien jälkeen tuli joka suhteessa täysin mahdoton James Bond, luultavasti viihdeteollisuuden suurimpia menestyksiä, ja nais-Bondiksi väitetty Modesty Blaise, jonka suosio kirjojen päähenkilönä ei noussut pilviin. Sarjakuvasankarinakin hän oli vain suosittu. Mutta jotain maagista tuossa hahmossa on.

Väistämättömästi huipennukset ovat kaksintaisteluja. Oma suosikkini on tietääkseni suomennoksena hyvin vähälle huomiolle jäänyt ”Hopeajumalatar” (Silver Mistress). Pakoon pyritään tippukiviluolan kautta ja kannoilla on ylivoimainen tappelumestari, joka saavuttaa. Asiaan kuuluva eroottinen annos saadaan öljystä, jota Modesty hieroo alastomaan ruumiiseensa. Sitten paha mies käy kimppuun, ja kirjoittaja on keksinyt nerokkaan ratkaisun. Modesty Blaise saa ihonsa liukkaudesta hiukan apua vihollisen hirveää otetta vastaan – ja kaataa miehen mukanaan luolan jääkylmään lampeen.

Vedessä on hyvin vaikea lyödä, vaikka olisi mikä karatemestari. Öljy säilyttää hiukan ruumiinlämpöä. Ja niinpä maailman parhaana pidetty tappelija kokee kohtalonsa ja kelluu ennen pitkää kasvot vedessä.

Ratkaisu eli juonen käänne on luullakseni täysin mahdollinen. Vedessä voi vain kuristaa, ja se edellyttäisi taas pitävää otetta…

On Modestyissä muitakin huimia oivalluksia. Itseään nopeamman Erään mielipuolisen revolverisankarin Modesty Blaise nitistää oivalluksella, jonka hän varmaan sai seurattuaan tämän uskomatonta harjoittelua. Vihollinen harjoitteli radalla. Siksi kaksintaisteluun pakotettu Modesty luotti vihollisen hutiin vetämällä revolverinsa jo kun vihollinen oli 50 metrin päässä. Tämä oli mestari vain 25 metrin matkalla eikä koskaan ehtinyt katua erehdystään.

Jotain peräti brittiläistä ja hämärästi Gertrude Belliin liittyvää tässä on. Ja onhan tyylilajissa vielä yksi nainen, ei sankari vaan kirjailija – Agatha Christie, jonka kyky kääriä mysteerijuttuja hipoi sekin käsittämätöntä. (Tosin en ole itse sen lajityypin fäni.)