Tieteen heittiöitä

Voisi luulla, että Aarno Karimon ”Kumpujen yöstä I-III”, jossa taivasteleva teksti yhtyy kömpelöön kuvitukseen, olisi edesvastuuttoman maallikon päähänpisto.

Todellisuudessa se oli sotien välisen ajan suosituin historiateos tässä maassa ja tänäkin päivänä monien kotien tuttu. Tekijä oli käynyt piirustuskoulun. Hänet ylennettiin majuriksi 1940. Toisen pysyvän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan hän jätti suunnittelemalla talvisodan muistomitalin.

Ajatus on kieltämättä järkyttävä, mutta tämä kirja ei ollut vain suojeluskuntalaisen kaltaisilleen laatima lukemisto. Sen takana oli vakaa akateeminen arvovalta, etenkin professori Jalmari Jaakkolan ”Suomen varhaishistoria” (1935).

Tutkija, runoilija ja myöhempi akateemikko Martti Haavio (P. Mustapää) kirjoitti 1935 eduskunnalle:” Suomalaiset… keräävät joukkonsa ja purjehtivat haaksilla vaaralliselle, vieraille rannoille saalista tavoittelemaan. He viettävät juominkejaan ja juhliaan, he suorittavat kaksintaistelunsa, he laulavat ja loitsivat. Heidän huoleton sotilasmielensä kuvastelee runojen monista kohtauksista; heidän kaipuunsa sotaretkille on vilpitön ja usein kaikkivoittava.”

Eduskunta myönsi 2 miljoonaa markkaa.

Toki oli Kalevalan 100-vuotisjuhlavuosi, ja Haavio aloitti Kalevalan purkamisen vasta sotien jälkeen.  Tiukasti ”suomalaisten” muinaisrunojen takaa alkoi löytyä yhä enemmän kansainvälistä, laajasti tunnettua aineistoa. Lauri Hongon ja etenkin Juha Pentikäisen urakka oli niveltää määrällisesti valtava ja laadullisesti hieno kansanperinteemme kansainväliseen aineistoon ja kytkeä kansalliseksi väitetty ajattelu uskomusten ja uskomusjärjestelmien tutkimukseen.

Kummastelin nuorempana miehenä myös professori Ella Kivikosken (1901 – 1990) ”Suomen esihistorian” ylimalkaisuutta ja köyhyyttä.  Sotaa edeltäneitä käsityskantoja oli täsmennelty vain hiukan. Tälläkin hetkellä ainoa valistuneelle ei-spesialistille sopiva yleisesitys alalta on Matti Huurteen ”9000 vuotta Suomen esihistoriaa (9. P. 2005), eikä sekään ole sisällöltään ongelmaton.

Arkeologia on muualla Euroopassa, oikeastaan kaikkialla maailmassa, mennyt pahemman kerran uusiksi. Jo fysikaaliset ja kemialliset ajoitusmenetelmät ja tietenkin DNA-tutkimukset ovat kaataneet komeita ajatusrakennelmia. Meillä uusoikeistolaiset ja löyhäpäiset nuoret toistelevat Jalmari Jaakkolan kaikuja, eikö sellaista kirjaa oikein ole, jolla heitä voisi lyödä päähän.

Suomen kansalla ei ole suurta menneisyyttä. Suomen kansalla ei ylimalkaan ole menneisyyttä. ”Kansa” on 1800-luvun keksintö. Lukija huomannee, ettei tässä käydä keskustelua esineellisistä eikä kielellisistä merkeistä, jotka voivat hyvinkin yhdistää nykyisen Suomen esimerkiksi myöhäispaleoliittiseen Swidryn kulttuuriin.

Kaikki me olemme jostain kotoisin, aika varmasti Afrikasta. Puhe on ”kansallisten tieteiden” vääristymistä. Haemme tasapainoa paremmin tuntemallemme ja monien muistamalle 1970-luvulle, jolloin tieteenkin sanotaan taipuneen aika kummallisiin tulkintoihin poliittisen sopusuhdan nimissä.

Sotien välinen aika oli paljossa samanlainen. Kun ruotsalaiset saivat vihiä, että heitä pidetään rodullisilta ominaisuuksiltaan etevinä ja kallonmuodoiltaan kauniina, heille tuli kova kiire jalostaa rotuaan edelleen ja poistaa suomalaiset ja saamelaiset kirjoistaan. Suomalaiset puolestaan rakensivat itselleen muinaisia mahtikausia, ja tiedeyhteisö oli enimmäkseen valmis pitämään kansanperinteen väinämöisiä ja ilmarisia kerran eläneinä ihmisinä, mahdollisesti muinaisten merivaltojen kuninkaina. Kullervosta puhuttiin ehkä vähemmän. Tarinakaan ei tunnu olevan oikein samaa kappaletta muiden juttujen kanssa.

Kansakunnan päämäärät, joiden mukaan muokataan sekä menneisyys että tulevaisuus, ovat henkisyys, suuruus ja arvokkuus.

Sanoi Vladimir Putin, muutamia päiviä sitten.