Tieteellisiä ryökäleitä

Minulla ei ole vihamiehiä. Toisaalta jos onnistun joku päivä nikeltämään itseltäni hengen, on kyllä viljalti väkeä, jonka keskuudessa on yksimielinen  käsitys - sai se, sai lopultakin aikaan jotain asiallista.

Eino Leino kuuluu puolustautuneen, kun hänen arveltiin olevan Suomen rumin mies, että kyllä Väinö Salminen on rumempi (kuvassa).

Salmisesta tuli kansanrunouden tutkimuksen professori. Sitä ennen hän oli rettelöinyt jokaisen vastaantulijan kanssa. Lausunnon antajat olivat kuitenkin kaikeksi onneksi kuolleet, joten virka tuli. Martti Haavio sai odotella vuoroaan.

Edeltäjä, Kaarle Krohn, oli niin isänmaallinen mies, että päästi itkun luennoidessaan aina kun piti sanoa ”Suomi”. Kalevala oli hänelle pettämätön todiste kansamme muinaisesta suuruudesta, joka tuntui tulevan takaisin aivan ensi tilassa. Muinaisrunot olivat vaellelleet siellä täällä, mutta syntyneet ne olivat Länsi-Suomessa. Salminen oli sillä kannalla, että runot, sadut, loitsut ja taiat ovat kasvaneet ”pystysuoraan”, yhdessä paikassa.

Oikeastaan kukaan ei uskaltanut olla eri mieltä. Eduskunta oli suorastaan yksimielinen Suomen heimon suuruudesta ja myönsi avokätisesti rahaa. Professuureja syntyi ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran herrat myönsivät toisilleen määrältään erittäin merkittäviä tiedepalkintoja.

”Kansallisissa aiheissa” henki oli selvä. Jos tutkimustulokset eivät olleet riittävän isänmaallisia, oli vaihdettava metodia tai tutkijoita. E. N. Setälä osoitti esimerkillään, että myös itsenäisessä Suomessa lahjakas mies nousee ministeriksi, kuten Snellman ja Yrjö-Koskinen aikoinaan. Setälä oli tunnettu suuruudenhulluista hankkeistaan ja menettelytapojensa täydellistä hipovasta häikäilemättömyydestä.

Yliopistopiireistä näyttää olevan vaikea kirjoittaa historiaa. Kai Häggmanin ”Sanojen talossa” on poikkeus. Kansallisten tieteiden esittelyn yhteydessä mainitaan myös vihamiehyys koulukuntien sisällä. Tavallisesti tyydytään kertomaan, että vasemmistolaiset tutkijat olivat oikeistolaisten hampaissa ja päinvastoin. Sen on tuskin uutinen.

Joistakin kehittyy ja nuorina maistereina tarmonpesiä, jotka kiertävät parjaamassa virkaveljiään. Tyypillisesti sitä jatkuu 40 vuotta, ellei sitten joku kuole kesken.

Turvallisuussyistä en puhu juristiprofessoreista. Tiesin kuitenkin jo ennen ensimmäisen opiskeluvuoden joulua, ketä kuului halveksia ja kenelle.

Oikeinkirjoitussäännöstä päästiin tuskin yksimielisyyteen, jos ongelmaa olivat ratkaisemassa Saarimaa, Kettunen ja Hakulinen ja kukaties vielä Airila. Kirjallisuuden suuri makutuomari ei ennen sotia ollut V.A. Koskenniemi, joka oli vain Turun yliopiston professori. Päättävä taho oli Helsingin Yliopiston Viljo Tarkiainen – sama mies, joka kaikeksi onneksi sai vuosisadan alussa päähänsä kirjoittaa väitöskirjan itse asiassa jo unohdetusta A. Kivestä ja muotoilla hänestä ruotsinkielisen Runebergin uhmaajaksi kipeästi kaivatun suomenkielisen neron.

Hanke onnistui ja ennen pitkää koululaiset joutuivat paukuttamaan kamalan Kalevalan lisäksi käsittämätöntä Seitsemää veljestä. Kustantajalle tosin koitui harmia, kun 1920-luvulla havaittiin, ettei tuon Kiven kanssa ollut tehty minkäänlaista kustannussopimusta ja kaiken lisäksi hänen veljiensä jälkeläiset elivät nälässä. Siitähän tuli Suomen ensimmäinen huomattava tekijänoikeusriita, jonka tekijän oikeudenomistajat voittivat; kustantaja väitti raastuvanoikeudessa, että sillä oli maan tapaan perustuva yksinoikeus Kiven teosten julkaisemiseen.

Tämä pieni blogikirjoitus on tarkoitettu muistutukseksi siitä, että maassa kiistatta toimivien ja vaikuttavien hyväveli-verkostojen lisäksi pahaveli-verkostot ovat erittäin vaikutusvaltaisia ja tehokkaita.

Jos joltakulta puuttuu ”sopivaisuus”, kuten korkein oikeus tapasi ilmaista asian virkanimityksistä päättäessään, tuomio on elinkautinen. Jos jollakulla taas havaitaan olevan tuota sopivaisuutta, sitä ei kumoa edes kuolema. – Erään merkittävän virkamiehen kerrotaan kuolleen istualleen virantoimituksessa, eivätkä läsnäolijat huomanneet mitään erikoista. Vahtimestari vasta havaitsi tämän perhetapahtuman kulkiessaan sammuttelemassa valoja.