Menneisyyden blogistit

Kommentoija heitti mielenkiintoisen ajatuksen. Millaisia blogisteja Haavikko Ja Erno Paasilinna olisivat olleet?

Yhtyäkseni ajatusleikkiin: eivät kummoisiakaan.

Molemmilla oli se ominaisuus, joka tekee blgistista suuren. He olivat kovia poikia rähisemään. Jyrki Virolainen on esimerkki todella merkittävästä blogin kirjoittajasta. Hänellä riittää sinnikkyyttä nälviä jotakuta, vaikka hän kirjoittaisi hovioikeuden äänestysmenettelystä.

Paasilinna pommitti havaitsemiaan ja otaksumiaan epäkohtia eikä tuntenut sen suurempaa halua ottaa nimettyjä ihmisiä tikun nokkaan. Tässä hän poikkesi kriitikoista. Seppo Heikinheimo, Pekka Tarkka ja myös Tuomas Anhava suorittivat joukon mieleen jääneitä ruumiinavauksia eläville potilaille.

Haavikko jahtasi mielellään korkeassa asemassa olevia henkilöitä, kuten oikeuskansleria (samoin kuin Virolainen). Molemmilla. Haavikolla ja Paasilinnalla, oli sama ongelma. He eivät juurikaan tehneet journalistin jalkatyötä, eikä heillä ollut aina vainua aavistaa, milloin asiatiedot olisivat olleet tarpeen.

Mikkelin panttivankidraaman röykytys tuntui oudolta. Muistelen että Haavikko väitti poliisin ”murhanneen” panttivangit ja ehkä myös vankikarkurin. Siinähän kävi niin, että auto räjähti. Minulla ei olisi kanttia eikä kokemusta opastaa poliisia tuollaisessa äärimäisen vaikeassa tilanteessa, jossa pommimies voi tappaa panttivankinsa, vaikkei häntä kohti ammuttaisikaan.

Toisaalta olen itse sitä mieltä, että maan laki on oikein kirjoitettu. Poliisi saa ampua toisen henkeä uhkaavan ihmisen, jos mitään muuta keinoa pelastaa viaton ei ole käytettävissä. Tavallisesti piirityksessä tehoaa uuvuttaminen.

Hyvän blogistin pitäisi olla samanlainen ihminen kuin Erno – varma siitä että ymmärtää asiat paremmin kuin kukaan muu. Tai ellei ole varma, olisi ainakin osattava teeskennellä.

Minusta ei koskaan tule merkittävää blogistia, koska en ole niin hyvä kirjoittaja ja lisäksi olen joutunut viettämään niin paljon aikaa itseäni fiksummassa seurassa, että olen hyvin selvillä tietojeni ja mielipiteitteni hataruudesta. Ei siihen tarvita aina ulkopuolisiakaan. Olen riittävän monta kertaa ponnistellut kovasti ja pitkään ratkaistakseni vaikean kysymyksen ja löytänyt ratkaisun, jonka olen sitten itse huomannut vääräksi. Silloin tekee mieli ryhtyä tekemään jotain kykyjensä mukaista, esimerkiksi tiskaamaan astioita.

Painavin peruste olla haikailematta menneisyyden kirjoittajia verkkomaailmaan on tekstin lyhyys. Paasilinna kirjoitti monta ikimuistoista juttua pariin sivuun. Käsitykseni mukaan verkko ei kirjoituksen alustana siedä kahta liuskaa pidempää tekstiä.

On keskitettävä, ja se puolestaan edellyttää löysyyden (lavertelun) vaikutelman luomista. Lukija luulee, että tämähän on helppoa, ja tulee nielaisseeksi myrkkypillerin. Dostojevski ja Tshehov olivat mestareita kirjoittamaan ohipuhumista. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei tarkoita, mitä sanoo.

Viisaat kirjoittavat rahasta, kuten luullakseni Haavikko ja Paasilinna. Tyhmät kirjoittavat ilmaiseksi ja haluavat lisäksi kuulla lukijoiden kannanottoja. Kuulun itse tuohon onnettomien ryhmään. Minusta on mukavaa, että kirjoitukseni luetaan. Muulla ei ole niin merkitystä, ei silläkään, onko lukija samaa mieltä.

Kirjoittelin aika lailla arvostettuihin julkaisuihin (Parnasso, Kanava). Havaitsin pian, että tunnollisimmat ihmiset lukivat otsikon, varsinkin jos se oli lehden kannessa, mutta en muistaakseni ole koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut koko kirjoitukseni. Ne henkilöt, jotka suuttuvat ja kirjoittavat vastakirjoituksen, eivät tapaa lukea vihansa nostattanutta tekstiä, ainakaan kunnolla. Kunnolla lukemisella tarkoitan valmiutta ymmärtää, mitä kirjoittaja sanoo. Kovin moni lukee kuin sensori – lukee että ”vittu”, kun kirjoituksessa itse asiassa on ”raavittu”. Jos ensimmäinen tavu on edellisellä rivillä, kirjoittajan kohtalo on sinetöity.