Sielun pimeys

Aki Kaurismäen haastattelu The Guardianissa pääsi otsikkoihin, koska hän sanoi, että se yksi prosentti eli rikkaat orjuuttajat, olisi ammuttava, ja ilmoitti ajattelevansa näyttää esimerkkiä, mahaan, ei päähän, koska hän on tunteellinen ihminen. Niskalaukausta ei mainittu.

Pääsin hyvin myöhään selville Kaurismäestä, koska erehdyin luulemaan, että hänen teoksensa ovat elokuvia, samassa mielessä kuin enimmät muut teattereissa esitetyt.

Hänen projektionsa on sarjakuva tai epätoivoinen tango tai molemmat.

Toistelen tätä ”projektiota”, kunnes joku huomaa ja sanoo ääneen, että elokuvan katsomiseen tarvitaan (tarvittiin) projektori, ja että 1930-luvulla toimi elokuvakerho Projektio.

Kaurismäen kuvien värit, kaksiulotteiset hahmot ja puhekuplarepliikit ovat suoraan hänen nuoruutensa tyttöjen sarjakuvista. Muistan ne. Niitä julkaisivat Viikonloppu ja Lukemista kaikille.

Kun englantilainen toimittaja sanoo, että me suomalaiset olemme todellisuudessa ja Kaurismäen elokuvissa mykkiä, hän tarkoittaa kuuroja. Kuunteleminen ei ole vahva puolemme. Viime kädessä tämä kiertyy tapettipuheen (”small-talk”) ongelmaksi. Monet meistä puhuvat, jos on asiaa.

Haastattelussa korostettu Suomen pimeys, valottomuus, tarkoittaa sielun pimeyttä, joka puolestaan oli Välimeren maissa hallitseva tunne vuosituhansia ja muotoutui kristillisessä kulttuurissa psalmia mukaillen tekstiksi ”De profundis” – syvyyksistä minä huudan sinua, herra.

Tuon rukouksen sanoin (si iniquitatis) meillä on kovettumia käsissä, ei sielussa.

Amerikkalaiset loivat elokuvateollisuuden ja pääsivät varhain samaa kuin näytelmissä. Tekijät esittivät tekstin. Euroopassa elokuva omaksui kirjallisuuden ja musiikin perinteen niin että mestariteokset ovat hyvin omaelämäkerrallisia. Kaurismäkeä koskee sama.

Omaelämäkerrallisuus ei edellytä omaa hahmoa, vaan ”anima” toimii hyvin. Se ei edellytä omien vaiheiden kertaamista, vaan itse koettua tunnemaisemaa.

Tässä asiassa korkeimmalla huipulla toimi Ingmar Bergman, jonka alun näytelmäelokuvien kausi huipentui ”Mansikkapaikkaan”, joka oli vielä tyypiltään ”entä jos”, vaihtoehtoinen elämä. Fårön harmaat elokuvat olivat sielun pimeyden vaihe, ja kova kuolema vieraili ”Kuiskauksissa ja huudoissa” ja ennen sitä mahdollisimman ruma itsemurha ”Käärmeenmunassa”.

Yhdysside Ibsenistä eli täydellisyyttä hipovista näytelmistä oli tanskalainen Carl Th. Dreyer.

Kaurismäki pitää yllä vaikeaa roolia myös näytellessään kuuluisaa elokuvaohjaajaan, kuten Guardianin haastattelussa. Onni että osa lukijoista uskoo. Näin voi päätellä haastattelun nostattamasta keskustelusta. Tämä ei ole väite tietoisesti roolin vetämisestä. Voi olla, että Kaurismäki on oikeasti hullu. Jos niin on, hän sopisi erinomaisesti myös teatterinjohtajaksi.

Kuuntelin eräänä päivänä tutkimuspuolen kaverin tarinaa työpaikkansa Rovion asemista. Tuota keskustelua jatkaakseni lähetän blogin kautta rakentavan ehdotuksen.

Koska Kaurismäen tekemä kuva muistuttaa niin kovin sarjakuva, se kuuluu samaan sukuhaaraan kuin animaatio ja piirrettyjen nykyinen menestystarina, pelit.

Angry Birds meets Kaurismäki – tapa porvarisika päivässä. Yhtiö tarjoaa sinulle ritsat. Tähtäät ja ammut. Puhua ei tarvitse, ei ainakaan sujuvasti. – Povaan menestystä.