Disain

Juristi saa ihottumaa teollisesta muotoilusta. Se on järjestetty joka maassa eri tavalla eikä kunnolla missään.

Vihje: erikseen myytävä Helsingin Sanomien HS Teema on vallan mainio julkaisu. Toimittajat saavat ikään kuin kerrankin kirjoittaa, mitä haluavat ja osaavat. Nyt myynnissä oleva läpyskä on Design-numero. Maksoin nöyrästi 7,50 ja kotiin tultuani luin lehden kannesta kanteen. Sellaista ei hevin tapahdu.

Vaikka suhtaudun nyrpeästi HS:n asiantuntijaraatiin – siihen kuuluu liikaa itsensäpaljastajia – olin tyytyväinen heidän valintaansa. Suomen hienoin disaintuote on Maiju Gebhardin kuivauskaappi (1945 – 1947 – lähes tuntematon muualla maailmalla) ja kamalin Alvar Aallon Savoy-maljakko, jossa ei voi pitää edes kukkia.

Minulla on oma listani maailman hienoimmista disaineista. Ykkönen on hakaneula. Kakkonen on puinen lyijykynä. Kolmonen on kalakukko.

Esimerkeistäni näkee, miten vaikeaa muotoilu on. Hakaneulassa paketti ja tuote ovat sama esine, samoin lyijykynässä, ja kalakukossa pakkauksen voi syödä. Pankaapa paremmaksi!

Kirjoitin joskus Henri Petroskin pitkäaikaisena ihailijana (The Pencil: A History of Design and Circumstance, 1990; Te Evolution of Useful Things, 1992) glemmarista. Miten monta mallia ja patenttioikeudenkäynti tarvittiin ennen kuin paperiliitin löysi muotonsa, joka toimii eikä takerru.

Hakaneula on ohimennen tehty ja patentoitu keksintö. Nähtävästi sopivaa pianolankaa oli käytettävissä. Päätähuimaava oivallus oli tarvittavan jousivoiman rakentaminen itse esineeseen, eikä helposti toteutettava ja halpa peltinen salpa ollut liioin vaikea ajatus. Itse kukin muistanee kipeästi, että silloin tällöin esiintyvä versio, jossa salpa on sekin taivutettu samasta metallilangasta, ei toimi. Se pistää ja takertuu muihin vaatteisiin.

Kukaties punkkarit ovat teknisesti kaikkein sivistyneintä väkeä. Hakaneulan ohella partakoneenterä, siis se jo sivuutettu Gillette, olivat massatuotannon riemuvoittoja. Kyllä sellaisia kelpaa killuttaa huulissaan tai nenässään.

Jos heittäytyisin kulttuurihistorian luennoitsijaksi (en viitsi tänään), lisäisin luetteloon napin. Se on myöhäinen keksintö, luultavasti siksi, että napinläpi on vaikea ja työläs tehdä. Napin asian ajoi hakanen tai ennen sitä nyöri.

Tämä maininta on tarkoitettu repliikiksi keskusteluun patenttioikeudesta. Neula nimittäin lienee paleoliittinen keksintö ja solki viimeistään kuparikaudelta, mahdollisesti pronssikaudelta.

Mitä eroa soljella ja hakaneulalla on keksintöinä? Todellisuudessa ei mitään. Hakaneulan suuri esiinmarssi osoittaa, että maailmaan oli saapunut uusi ammattikunta. En tarkoita muotoilijoita, vaan insinöörejä.

Lyijykynä, 1700-luvun lopulta, oli sotatarvike. Ainoa käyttökelpoinen grafiitin luonnonesiintymä oli Englannissa. Napoleonin sotien vuoksi oli jauhettava huonompaa grafiittia puuteriksi ja kokeiltava soiva seos saveen. Uusi, verraton ase ole keksitty.

Professorina en koskaan iljennyt ottaa puheeksi ongelmaa, joka taisi vaarantaa terveyteni, nimittäin silmät. Tenttivastaukset sai ja saa edelleen kirjoittaa lyijykynällä. Opiskelijalla on oltava tilaisuus muuttaa mieltään eli pyyhki ja kirjoittaa uudestaan. Kun käsiala on jossain välissä kadonnut maailmasta, himmeällä lyijykynällä riipusteltujen konseptipaperien tulkitseminen kävi työstä.

Mutta tuomioistuimissa lyijykynä oli korkean virka-arvon merkki. Jäsenet, neuvokset, suttasivat esittelijän koneella kirjoitetun konseptin lyijykynällä. En todellakaan muista yhtään poikkeusta. Aina lyijykynällä – vaikka yliviivaukset tehtiin omituisesti hakasuluilla. Ehkä joku oli saanut tsaarin aikana junanvaunullisen hyviä lyikkäreitä halvalla. Miten lienee nykyisin? Epäilen että tuomioistuimet ovat puisten lyijykynien viimeinen linnake. (Kyllä; olen myös illuminoinut konsuja; se on toinen tarina – neuvoston merkintöjen toisintaminen musteella (Akvila).