Oliko Lenin sosialisti?

Suurinkvisiittori selittää hyvin vakuuttavasti, ettei kirkko tarvitse uskontoa, vaikka ei siitä haittaakaan ole, ellei kohtuuden rajoja ylitetä. Jos kirkossa usein mainittu Jeesus palaisi keskuuteemme, suurinkvisiittori lupasi itse huolehtia siitä, että hänet viipymättä ristiinnaulitaan uudelleen.

Tapaus ja siihen liittyvä aika vaikeasti vastaan sanottava järkeily on Dostojevskin ”Karamazovissa”.

”Me emme tarvitse sinua. Viisas henki on kuoleman ja hävityksen henki… Sinä halusit antaa ihmisille vapauden. Me otimme sen pois. Joka osaa turruttaa ihmisen omantunnon pystyy viemään häneltä vapauden.”

Dostojevskin kertomus haarautuu kahtaalle, koska Jeesus suutelee inkvisiittoria ja poistuu. Inkvisiittori ei edelleenkään usko, mutta häntä koskee sydämeen.

Otsikon kysymys tarkoittaa, että Leninin perustelu ihmisten orjuuttamiselle, jotta heistä tulisi vapaita, on mieletön. Lenin ei ollut varsinainen ajattelija, toisin kuin esimerkiksi Marx, jonka ”Pääoma” oli merkittävä läpimurto, tosin nyt virheelliseksi osoittautunut. Kurjistumisen piti Marxin mukaan seurata armottoman loogisesti historiasta, työn ja pääoman ristiriidasta. On käynyt ilmi, että kurjistuminen vaatii kelpo suunnittelua ja suuren salaisen poliisin. Silti tänäkin päivänä valehdellaan, että lantti tai leipä yhdelle on toiselta pois eli että oloja voitaisiin parantaa viemällä rikkailta rahat ja tarvittaessa henki.

Näin voi olla joskus, mutta ei välttämättä eikä aina – oleellinen, mutta ei riittävä ehto.

Neuvostoliitto onnistui pitämällä yllä sellaista sotataloutta, jonka malli oli syntynyt suunnittelematta lähinnä Saksassa 1914 - 1918. Mitään sosialismia siihen ei tarvittu.

Jos Dostojevskin ja monen muun (esimerkiksi George Orwellin) keskeisiä teemoja yrittäisi rutata yhdeksi lauseeksi, se voisi olla: puheet ja teot eivät välttämättä liity toisiinsa.

Karamazovin Ivan, ajattelija, kyynikko ja nihilisti, ei sitten tee mitään pahaa. Pahantekijä on velipuoli, joka ei puhu, vaan villiintyy Ivanin puheista: kaikki on sallittua. – Kolkko ajatus. Sitä ennen kirjailija on saanut tilaisuuden esittää aivan oikean käsityksensä oikeudenkäynnistä. Syytteessä on väärä mies, terve järki osoittaa virheelliseen suuntaan, ja seurauksena on väärä tuomio. Vielä kolkompi ajatus.

Kirjan sanoma on, että meissä kaikissa asuu hullu murhaaja, ja että laki, moraali tai kulttuuri eivät ole riittäviä eivätkä edes mahdollisia takeita estämään lopullista vääryyttä.

Kirjoittaja jotenkin tiesi tai arvasi, että tulevan vuosisadan suuret vääryydet tehdään välttämättömyyden nimissä. Oikeudesta – itse asiassa velvoitteesta – sanottiin jo Roomassa, että se on pakottava kahle, vinculum juris, quo obstringet. Ja niinpä siitä erin on kuljettu kahleissa, onneksi ei aina eikä kaikkialla.

Vapaus näet ei ole filosofinen kysymys. Jonkinasteinen vapaus tulla ja mennä, maata tai marssia, juosta tai juoruta on se kaikkein syvällisin asia. Tahdon vapauden pohtimine ei edistä kysymyksen ratkaisemista eikä muitakaan asioita. Se voi olla niin tai niinnii.

”Karamazovin veljekset” välittä ajatuksen vapaudesta samalla tekniikalla kuin ”Vankileirien saaristo”. Se vaikuttaa äänten sorinalla. Kirjoittaja sekoittaa romaanin kertojan kuin yhdeksi tarinan henkilöstä, joka kiivailee ja epäilee muiden mukana. ”Gulagin” kirjoittaja oli kirjaimellisesti yksi tarinansa henkilöistä. Niinpä kirjaa ei käsitetty kaunokirjalliseksi tai sen kaunokirjallista muotoa ei ainakaan ymmärretty. Se on äänten sorinaa ja mittakaavaltaan murskaava.

Dostojevskin oivalsi ehkä ensimmäisenä Mihail Bahtin. Itse en käyttäisi termi ”polyfonia”, koska musiikissa se on suurta järjestystä. Kirjallisuudessa tämä äänten sorina on suurta vapautta, joka kertoo – vapaudesta.