Kirja?

Kesken julkistamistilaisuuden jouduin hoitamaan puhelimella koko joukon yksityisiä asioita. Tilaisuus oli hyvä. Sofin Solzhenitsyn on isokokoinen; normaaleina sivuina tekstiä olisi yli kaksi tuhatta sivua. Hinta on alle 40 euroa. Jostain syystä, jota toivottavasti en arvaa, kirja valui kauppoihin vasta eilen illansuussa.

Olimme hyvin kirjallisia. Mitä muutakaan.

Soitelltuani omaishoidon ja muissa merkeissä marssin Fredrikinkatua, jonka varressa on yhä enemmän mielenkiintoisia kauppoja. Esimerkiksi olutveitsen tarvitsijat vapautuvat vaivastaan tuossa tuokiossa.

Päivän tunnelmaan liittyi vastaäänenä kaksi havaintoa. Jos kuka haluaa sarjakuvia ja sarjakuvakrääsää (figuriineja), voi hiukan kiirehtiä Good Fellowsissa sanottiin aika lailla suoraan, että aika on ajanut sarjakuvajulkaisujen ohi. Lopun arvasi helposti. Liike on ollut aina edustava, mutta kuulemma tutkimusten ja sarjakuvan yleisesittelyjen hankkiminen varastoon on jo lopetettu. Ne eivät kiinnosta ketään.

Hagelstamin antikvariaatissa oli kirjoja torneina joka puolella. Ikkunassa oli, niin kenen muun kuin Sofi Oksasen suositusvalikoima leirikirjallisuutta, joukossa useita hyvin kiinnostavia.

Kiinnostamasta näyttäisivät lakanneet arkkitehtuuri ja design. Sitä alaa totisesti oli. Vaikutelmani sen kuin voimistui. Kirja kauppatavarana näyttää olevan voitettu kanta eli ennen pitkää näitä tuotteita, joiden keskellä olen käyttänyt voimani päivät ja menettänyt silmieni valon tai ainakin huolestuttavan osan siitä, on tarjolla dramaattisen paljon vähemmän.

Kirjallisessa seurapiirissämme ei hyväksytty välillä esitettyä ajatusta, että uutuuskirjan elinkaari olisi tätä nykyä kaksi kuukautta. Siellä arveltiin yleisesti, että kaksi tuntia voisi olla oikeampi arvio. Jos joku on aamutelevisiossa puhumassa uutuudesta, esityksen kuullut, kiinnostunut kansalainen saattaa poiketa nappaamaan niteen töihin mennessään. Ruokatunnilla onkin sitten toisia uutuuksia uutisia.

Tämä saattaa hyvinkin kuulostaa vanhan miehen marinalta, ehkä siksi, että juuri sitä se on.

Minulle uskonnon ja taiteen ero on häilyvä. En ole erikoisen kiinnostunut, onko jokin olemassa ja katoaako jokin lopullisesti. Olen kiinnostunut pyhyyden kokemuksesta, joka saattaa olla panteistisesti värittynyt, koska biologiset järjestelmät solutasolle asti ja siitä pienempään herättävät vahvoja tunteita, samanlaisia kuin kosmologia ja esimerkiksi ajatus miljardeista, osittain sisäkkäisistä todellisuuksista eli maailmankaikkeuksista.

Kirjojen maailmassa tuo tunne tulee harvoin, mutta silti; mielestäni on yliliuonnollista, miten kukaan on osannut kirjoittaa niin musiikillisen täydellisesti ja välttämättömästi Kuin Vladimir Nabokov muistelmateoksessaan ”Speak, memory”. Ilmiön testaaminen on helppoa. Jos lauseen suomentaminen ei onnistu minulta edes välttävästi, syy on tekstin tavaton hyvyys. Nabokovin kohdalla syy on selvästi tuo jälkimmäinen.

Sitä ei välttämättä pane merkille. Hyvä teksti on kuin vettä. Sitä tarvitsee mutta juomista ei pidä ainakaan mainitsemisen arvoisena asiana. Vertauksessa on toinenkin mieli. Jos juo kerralla liikaa, tulee vetelä olo. Asiasta varoitetaan Raamatussakin (Joosua), ja opin sen hyvin kauan sitten Lapin vaelluksilla. Jos taival on kesken, ei saa juoda enempää kuin että jää edelleen jano.

Kirjoja tässä puolustellessani palautan mieleen myös vanhan ilkeyden, joka pujahtaa joskus ajatuksiin arvosteluja lukiessani. Jos ääni on ontto kirjan kumahtaessa päähän, syy ei ole aina kirjan.

Ja toinen lukijan ohje, todella vanhasta suomenkielisestä lähteestä:

” Ele polghe Kiria quin Sica. waicka henes on wehe wica.“