Lisää tietoa nuorisolle

Huomenna torstaina järjestetään pieni tilaisuus Solzhenitsynin ”Vankileirien saariston” suomenkielisen kokonaisversion julkaisemisen yhteydessä. Tulee ilmeisesti ahdasta. En siksi mainosta tilaisuutta, vaan kirjaa.

Menen sinne puhumaan jotain. Sofi Oksanen pyysi ja sai hiukan apua kehitellessään tätä hanketta. Käsitykseni mukaan hän maksoi käytettävissäni nyt olevan niteen (1307 sivua) kustannukset omasta pussistaan. Teos oli jo kauan sitten vajonnut jälkisuomettumisen suohon. Sitä oli vaikea löytää kirjastoista ja antikvariaateista. Sen kustannushistoria oli kirjava eikä sitä koskaan myyty kehuttavasti. Ei kenties nytkään.

Ymmärrän hyvin, etteivät kaupalliset kustantajat olleet kiinnostuneita tästä julkaisusta. ”Vankileirien saaristo” näet todella taitaa olla 1900-luvun tärkein teos. Solzhenitsynin Nobelin arvoiseksi katsotussa tuotannossa se lienee paras. Ainakin samaan luokkaan kuin Tolstoin ”Sota ja rauha” 1800-luvun kouristusten kuvauksena se nousee syystä, joka ei ole kirjan yhteydessä joskus mainittu ”yleisinhimillisyys”. Sana sopii huonosti kirjaan, joka kertoo epäinhimillisyydestä.

Suomennoksen läpi käynyt Martti Anhava toteaa musertavasti, että Lenin, Trotski ja heidän pari apuriaan keksivät jotain, millä ei ollut vertaa maailmanhistoriassa, Vankileirien saariston. Sen toimeenpanija oli tietenkin Stalin. Halukkaita oppilaita olivat mm. Hitler ja Mao, mutta perinne jatkuu edelleen mm. Afrikassa ja nähtävästi myös USA:n hallinnossa. Neuvostoliitossa Saaristo maksoi ehkä 40 miljoonalle hengen ja aiheutti kahta, kolmea suuremmalla joukolla joskus kuolemaa pahemman kärsimyksen.

Tapa vastustaa on: tiedä, älä koskaan unohda. - Tekstinäyte:

”Vuonna 1949 minä ja ystäväni löysimme tiedeakatemian Priroda-aikakauslehdestä huo­mion arvoisen uutisen. Siinä luki pienillä kirjaimilla, että Kolyma-joelta oli kaivausten yhteydessä paljastunut maanalainen jäälinssi – jäätynyt muinainen virta – ja siinä (usei­den kymmenien vuosituhansien takaisen) faunan niin ikään jäätyneitä fossiileja. Nuo fossiilit – kaloja tai vesiliskoja – olivat säilyneet niin tuoreina, että jään rikkoneet läsnä­olijat söivät ne heti HALUKKAASTI, oppinut kirjeenvaihtaja todisti.

Lehden harvat lukijat hämmästelivät varmaankin melkoisesti, miten kauan kalanliha säilyy jäissä. Mutta harva heistä kykeni oivaltamaan varomattoman uutisen todellisen, jättimäisen sisällön.

Me oivalsimme heti. Me näimme kohtauksen kokonaan ja yksityiskohtia myöten kirkkaasti: miten läsnäolijat raivokkaan hätäisesti rikkoivat jäätä, miten he iktyologian arvokkaista päämääristä piittaamatta tyrkkivät toisiaan kyynärpäillään, raastoivat vuosi­tuhansia vanhasta lihasta kimpaleita, raahasivat nuotiolle, sulattivat ja nauttivat ravin­nokseen. Me ymmärsimme siksi, että olimme itse samoja LÄSNÄOLIJOITA, vankien mahtavaa heimoa, maan päällä ainoita, jotka voivat HALUKKAASTI syödä vesiliskoa.

Ja Kolyma oli kaikkein suurin ja kuuluisin saari, tuon merkillisen GULAGin maan julmuuden napa, maan joka maantieteeltään oli rikkonainen kuin arkkipelagi mutta psy­kologialtaan yhtenäinen kuin manner, maan joka oli miltei näkymätön ja miltei aistien tavoittamattomissa ja jota asutti vankien kansa.

Kuin sarkajako tämä arkkipelagi pirstoi ja kirjavoitti toisen maan, johon se kuului, työntyi sen kaupunkeihin, riippui sen katujen yläpuolella – ja silti monet eivät arvanneet ollenkaan, hyvin monet olivat kuulleet jotakin hämärää, mutta vain siellä käyneet tiesivät kaiken.”

= = =

”Yksitoista vuotta, jotka vietin siellä, eivät ole häpeä eivätkä kirottu uni, vaan minä melkein opin rakastamaan tuota kammottavaa maailmaa. Lisäksi olen nyt onnellisen käänteen ansiosta monien myöhempien kertomusten ja kirjeiden uskottu. Kenties pys­tyn tuomaan perille edes jotakin luista ja lihoista? – muuten, yhä elävästä lihasta, vielä tänäkin päivänä elävästä vesiliskosta muuten.”