Myötälukijat

Kukaties vastailen välillä liian kiukkuisesti kommentoijille. He osaavat kuitenkin lukea. Televisiossa kerrottiin eilen poikien lukemisesta, joka on huonoa. Siitä ei kerrottu, että poikien netistä lukeminen lienee vielä huonompaa. Ainakin joskus minua harmittaa, että kommentoija ei ole jaksanut lukea lauseita loppuun, puhumattakaan näistä kahdesta liuskasta.

Tässä on nimittäin edessä juhlallinen hetki. Bloggerin sisällä on tehty suuria muutoksia. Nyt kirjoittaja saa itse suoraan näkyviinsä erilaista tilastotietoa. Eilen blogikirjoituksia oli julkaistu yhteensä 2 363 kappaletta ja kommentteja 49 234.

Jälkimmäinen luku on vaikuttava. Ohjelman rekisteröimiä käyntejä sivuillani on päivässä 4 000 – 8 000.

Jostain syystä tämä tuottaa suurempaa mielihyvää kuin jonkun kommentoijan muistama Helsingin Sanomien kolumnini, joka ilmestyi noin 10 vuotta (tarkka tieto on olemassa, mutta en kaiva sitä esiin) joka maanantai. Lukijamääristä ei ollut koskaan puhetta. Tietääkseni kaikki järkevät ihmiset hyppäsivät silloin kuten nykyisinkin kulttuuriosaston yli.

Kolumnin ja blogin ero on suuri. Pakina on sekin aivan eri asia.

Blogeja saa ja voi kirjoittaa millaisia vain. Tyyppi ”kirjailijan päiväkirjasta” on aivan hyvä. Kirjailija voisi kirjoittaa kaksi riviä tai kaksi sivua tai enemmänkin. Tyyppi muistikirja olisi myös toimiva. Kuuluisissa esimerkkitapauksissa merkinnät vain ovat yleensä aineistoa tulevaisuudessa käytettäväksi. Tshehov taisi kirjoittaa jossain välissä ”balettitanssijat haisevat samalta kuin hevoset”. Tuo havainto olisi istunut hyvin pitkään novelliin. En tiedä, käyttikö hän sitä; muistaakseni ei.

Goncourtin veljesten päiväkirja vaatii lukemistottumusta. He pohtivat ja päivittelevät lehtiarvosteluja, jotka koskivat kauan sitten unohtuneiden kirjoittajien mielipiteitä teoksista, joita kukaan ei muista. Mutta joukossa on vahvoja kuvia, tunnelmaa. Ihmisiä ja luonnollisesti kirpeitä arvosteluja kollegoista, esimerkiksi Maupassantista.

Tässä puheena ollut Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” on esimerkki päiväkirjamuodon vaaroista. Jos päiväkirja on aito, se vajoaa vähän väliä yhdentekeväksi. Jos sitä on paranneltu, se ei oikeastaan ole päiväkirja eli autenttinen todiste, vaikka kirjoittaja sellaista väittäisikin.

Olen kuullut pahaenteisistä päiväkirjoista ja nähnytkin muutamia. Martti Anhava oli eilen kirjastossa vieraanani. Puhuimme suomentamisesta ja etenkin vanhasta venäläisestä kirjallisuudesta.

Illalla kotona mieleeni tuli ajatus. Jos joku henkilö, esimerkiksi Tuomas Anhava, olisi kirjoittanut kerran tai kaksi kertaa vuodessa omaelämäkertansa, tulos olisi ollut kiinnostavin mahdollinen. Se olisi ollut paljon kiinnostavampi kuin Parnasson vuosikerrat kuin – melkein mikä tahansa, mihin verrata.

Siinä olisi blogille muoto. En usko, että kukaan toteuttaa sitä koskaan. Yksi, korkeintaan kaksi kirjoitusta vuodessa. Pituus 200 – 300 liuskaa. Kertomukset lapsuusvuosien pipolakkien kohtaloista voisi jättää huoleti pois. Sitä vastoin kunkin vuoden ystävien ja vihamiesten perusteltu lista olisi yhtä kiinnostava kuin pätevän kirjoittajan katsaus uutuuksiin ja uutistapahtumiin.

Päiväkirjan vika on ajankohtaisuus. Ei minulla ainakaan ole kunnollisia, esiteltäväksi kelpaavia mielipiteitä tärkeistä asioista. Ajaudun vain julistamaan tai väittämään. Mutta jos aineistoa säilyttäisi järkevästi, noin vuoden kuluttua tapahtuneesta osaisi kenties jotain oivaltaakin.

Artikkeleiden ja esseiden vika on sama kuin kolumnien. Niissä täytyy olla aihe. Melkein aine annetusta otsikosta johdonmukaisesti kirjoitetut tekstit ovat ikäviä ja vanhentuvat ennen aikojaan.

Ilman aikojaan kirjoitettu saattaa olla eläväistä. Tekstin pyörteisiin saattaa pysähtyä asioita, joista kirjoittaja itsekään ei ollut oikeasti selvillä.