Kellomäki

ttä paikoilla on henki, siitä ei tarvitse olla kahta mieltä. Luultavasti suomen kielen sanat ”pyhä” ja ”hiisi” tarkoittivat molemmat erikoista paikkaa, kuten kalmistoa, jossa vainajat omistivat maan.

Hakuteosten mukaan hieman hunningolla on Komarovo, entinen Kellomäki, Terijoelle.

”Hunninko” puolestaan saattoi Unto Salon mukaan tarkoittaa esihistoriallista löytöä, joka osoittautuu eräänlaiseksi kaatopaikaksi.

Tuo Venäjän Komarovo kehittyi jo keisariaikaan ja erittäin selkeästi Neuvostoliiton vaiheessa taiteilijoiden suosimaksi, ajoittain ehkä heille suositelluksi majapaikaksi. Sinne on Pietarista lyhyt matka ja suora junayhteys.

Kellomäessä on Anna Ahmatovan hauta. Pietari-kirjan mukaan kirjan kirjoittaja, Volkov, kävi siellä tapaamassa Ahmatova, ja seudusta kirjoitti usein Josef Brodsky, hän joka sai sen Nobelin, jota odotettiin perustellusti 1966 vanhan (77-vuotiaana) kuolleelle Ahmatovalle.

Hakuteoksen mukaan siellä majailivat ei aikoina Fabergé ja lopulta Helsinkiin Suomeen päätynyt Vyrubova, näyttelijä Innokenti Smoktunovski, tanssija Galina Ulanova, Shostakovitsh ja todellakin Brodsky ja Ahmatova.

Lukemieni selostusten perusteella Ahmatovan runojen lukemiseen ei ainakaan minulla ole mitään keinoa. Saksannoksista käsitän, että hänen tapansa käsitellä kieltä oli ehkä ainutlaatuinen. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu myös hyvin tiukan loppusoinnun ja runomitan sisällä. Jotta siitä irtoaisi venäjäksi tuo ainutlaatuisuus, lukijan olisi luultavasti hallittava venäjän runous erittäin hyvin.

Venäläisillähän näyttää olevan niin omituinen suhde kieleensä ja historiaansa, että he saattavat suhtautua runouteenkin kuin italialaiset jalkapalloon tai ranskalaiset pyöräilykilpailuihin. Runot elävät itsestään selvästi aivan tavallisten ihmisten suussa. Niitä opitaan ja osataan.

Suomessa tuon kunnian ovat saaneet vain laulut. Jos sanoo ikäiselleen vastaantulijalle syyskuussa, että metsän on tullut jo syys, tämä saattaa hyvin vastata, että lohduton yön hämäryys.

Yksi Stalinin monista virheistä oli kysymys, kuinka monta divisioonaa paavilla on. Hän tarkoitti, ettei kirkon kannanotoilla ole merkitystä. Ja kuitenkin Neuvostoliiton kaatoivat juuri kirkon divisioonat, Puolassa 1980-luvulta alkaen.

Ahmatova voitti vainoajansa Stalinin. Kuoleman kärsijä voitti elämän halveksijan.

Sen tällaisesta voi kuitenkin oppia, että henkisesti ahdistettu, ruumiillisesti kiusattu, vaiennettu ja häväisty kirjailija voi ylistää omaa, piinattua kieltään ja nostaa sen entistä korkeammalle.

Outo, pitkä tai ehkä sittenkin lyhyt yhteys 1837 kuolleesta Pushkinista. Samaan tapaan kieleensä tukeutuvia maita ei ehkä ole niin monta – Persia mahdollisesi (ennen vuota 1000), Islanti-Norja, Kiina (T’ang –kaudella eli niin ikään ennen vuotta 1000), Japani ja – mahdollisesti – Suomi.

Ei Länsi-Eurooppaa? – Ei.

Sanan valta ja aseiden valta näyttävät kumoavan toisensa. Kun maa alkaa menestyä ja rikastua, sen kieli alkaa kärsiä. Niin kävi Joonian saarilla noin 500 eKr., samoin Provencessa 1200-luvulla, kun trubaduurit olivat toteuttaneet ehkä kaikkien aikojen taidokkaimmat kielen tuotteet – ja Suomessa, jossa viidestä parhaasta runosta noin neljä on edelleen kansanrunoja.

Toivon saavani korviini tiedon, onko venäjänkielinen kirjallisuus jatkunut. Tiedän että siellä kirjoitetaan paljon hyvää, mutta nyt oli puhe jostain muusta, ainutlaatuisuudesta, jolle ei ollut vaihtoehtoja.