Älä puhu – keskustele

Näin eteisaulassa miehen, joka luki ja kirjoitti sähköpostejaan puhelimella. Kun sairaanhoitaja tuli, hän pisti puhelimen taskuunsa ja meni katsomaan kuolevaa sukulaistaan.

En tiedä, mitä suljetun oven takana tapahtui. Ehkä hän jatkoi tekstiviestien lukemista. On kai se hauskempaa kuin asiointi kuolevan kanssa.

Olen ottanut tavakseni laskeskella, kuinka monet hiekkalaatikolla tai leikkipaikassa lastaan paimentavat vanhemmat puhuvat puhelimeen. Miehet melkein kaikki.

Kurahousuväki opettaisi mielellään aikuisia ihmisenä olemisen vaikeassa taidossa. He ovat eteviä näyttelemään ja pistämättömiä teeskentelemään. He ovat muka uppoutuneet pikkuautoihin tai pehmoleluihin mutta ovat itse asiassa hyvin tarkkana siitä, onko aikuinen mukana.

Kun olin lapsi, ei ollut turvavöitä. Istuin alle kymmenvuotiaana kymmenet, sadat tunnit etuistuimella, joskus kuorma-autossa, joskus henkilöautossa. Muuan kylän autoilija oli sikiävää lajia. Hänellä oli hyvin usein etupenkillä 4 – 6 poikaansa.

Autojen suunnittelijat ovat varmaan nähneet paljon vaivaa tavoittaakseen tuloksensa. Takapenkiltä ei kuulu. Normaalisti edes etupenkillä ei kuule; omituisen vinot tuulilasit ovat muotia.

Lapsi köytetään takapenkille, heitetään karkkipussi perään ja sanotaan että suukku kiinni ette hampi näy.

Arvioisin olleeni suunnattoman paljon paremmassa asemassa. Väitetysti hengenvaarassa olin myös istuessani ensin matkustajana ja sitten joskus jopa soutumiehenä, kun isoisä koki verkkoja tai laski pitkääsiimaa.

Kalassa oltaessa ei saa puhua. Kalat kuulevat. Mutta ei ole mitään varsinaista syytä pölöttää lapsille. Toisaalta kummitätini keskusteli lasten kanssa. Jos aikaa oli tapettavaksi asti, esimerkiksi iltapäivällä sateella, hän kertoi keksimiään tai itse versioimiaan satuja. Kaksikinkymmentä lasta istui kuuntelemassa.

Ihminen, joka puhuu matkapuhelimessa, on poissa. Hän on kuplan sisällä. Hän on Aarnion pallotuolissa, paitsi että hän ei edes näe sieltä. Tuen väitettäni kulkuneuvoissa ja julkisilla paikoilla jatkuvasti korviin tarttuvilla puhelinjutuilla, jotka mielestäni – olen ehkä ahdasmielinen – tuovat lajiltaan ja laadultaan mieleen omien peräpukamien esittelemisen satunnaisille paikallaolijoille.

Tuen väitettäni huomiolla, että junamatkalla Turkuun tai Lappeenrantaan kuulen itse sitä haluamatta nuorten liikemiesten puhelinkeskusteluista liikesalaisuuksia, joita Kauppalehti arvelisi julkaista. Kuvittelemani teollisuusvakoilija, tai sotilasvakoilija, hukkaisi aikaansa kuuntelemalla kohteitaan teknisillä laitteilla. Puhelinkeskustelujen kuunteleminen muutaman metrin päästä riittäisi.

Lukeva ihminen ei ole poissa. Kiukutteleva läksyjen lukija ei käy esimerkistä. Hän yrittää tehdä jotain, mitä ei haluaisi tehdä. Lapsi piirtää tai taistelee legojen parissa. Isä tai äiti istuu lähellä ja lukee surullisessa tapauksessa Suomen Kuvalehteä, toivottavasti kuitenkin jotain hienoa, kuten Aku Ankan taskukirjaa.

Vanhemmat lapseni eivät valitettavasti muista niitä aurinkoisia päiviä, jolloin olin Mustikkamaan uimarannalla vahtivinani, etteivät he huku. Todellisuudessa tein hyvin suurta virhettä. Olin jo useita vuosia sitten valmistuneena juristina pääsemässä kiinni siviilioikeuden yleisiin oppeihin. Kirjan kunnosta päätellen Ussingin ”Aftaler” matkasi uimarannalle ja takaisin. – Olisi kannattanut käydä tenttimässä saman tien eikä vasta useaa vuotta myöhemmin. Nuorena pystyy vielä perehtymään oman alansa perusteisiin.

Kuitenkin kaikkein parhaita ovat hetket, jolloin lapset ja heidän aikuisensa ovat vain. Tämä oli suuren suomalaisen ajattelijan, alokas Aaltosen pysyvä haave (”Rykentin murheenkryyni”) – kun sais olla vaan. – Mutta ei siis yksin, vaan yhdessä.