Ryssiin!

En ole koskaan käynyt Neuvostoliitossa tai Venäjällä, enkä liioin Tallinnassa tai muualla Virossa. DDR:n läpi ajoin pari tuntia junalla hiljan, nimittäin 1962, ja samassa yhteydessä kävin katsomassa Itä-Berliiniä päiväseltään. Pahalta näytti. Muuri oli juuri rakennettu.

Tätä on nyt kysytty kommenteissa. Trollausta tai ei, vastaan asiallisesti. Asiasta on tosin ollut vuosien kuluessa puhetta usein (tarkistin).

Tällä hetkellä painavin syy olla matkailematta naapurimaahan on varmuutta lähenevä aavistus, että kerran aloitettuani rupeaisin käymään juuri Pietarissa joka viikko. Olen katsellut hotellinkin. Siinä kaupungissa on niin paljon minulle henkilökohtaisesti mieluisaa, kuten historiaa, musiikkia, kirjallisuutta ja tiettävästi loputon määrä mielenkiintoisia ihmisiä joko jututettavaksi tai vain töllisteltäväksi.

Ehkä on niin, ettei ole lupa kirjoittaa Venäjän kirjallisuudesta käymättä Venäjällä. Kirjallisuuden ja musiikin harrastaminen menisi kyllä vähän köyhäksi, jos Bartokin kuunteleminen edellyttäisi selvitystä siitä, että on käynyt Unkarissa, tai José Saramagosta kirjoittaminen edellyttäisi kiitettävin arvosanoin suoritettua turistimatkaa Portugaliin.

Timo Vihavainen pystyi kertomaan Venäjän kuvasta Suomessa ja Suomen kuvasta Venäjällä yhdessä ja samassa kirjassa, ja siitähän ihastuin. Itse pystyn kirjoittamaan yhtä ja toista Venäjän kuvasta Suomessa ja pietarilaisuudesta ja sen puutteesta ennen aikaan. Isänisäni kävi Pietarin suomalaista yhteiskoulua ja taisteli sen jälkeen Venäjän armeijassa ensimmäisen maailmansodan.

Hän ei ollut mikään tarinoiden kertoja, mutta bolshevikkejä hän muisti herjata. Se saattoi liittyä siihen asianhaaraan, että NKVD tappoi hänen isänsä ja äitinsä ja yhtä vaille kaikki veljet ja sisaret. Äitimuori tiettävästi tuupattiin ratapenkalle Irkutskin vaiheilla kun hyvävoimaisempia naapureita vietiin Kolymaan. Sieltä muuten selvisi yksi naapuri hengissä.

Ryssäviha ei ole ollut suvussamme ajankohtainen, koska olemme itse ryssiä. Isäni ei pitäisi tästä lauseesta. Isoisä olisi raivostunut, mutta hän kuoli hyvin kauan sitten saunan lauteille käytyään seitsemän sotaa (heimoretket ja Viron vapaussota mukaan luettuna) idässä. Hän ei suostunut sotien jälkeen edes puhumaan venäjää, jota hän tietenkin hallitsi täydellisesti. Mutta Suomessa Pietarin seudulla asuneita sanottiin ryssiksi äidinkieleen katsomatta. Isoisä tosin kelpasi Suomen rajavartiostoon vuodesta 1918.

Pietarin seudulla viivähteli 1800-luvulla kaksisataa tuhatta suomalaista. Max Engman on laskeskellut muuttolukuja ja arvioinut, että Pietari veti enemmän kuin Amerikka. Vertailu on vaikeaa, koska Pietarista tultiin melkein aina pois, Amerikasta taas välttämättä ei. Sekoittuminen oli aika harvinaista.

Tiettävästi oma DNA:ni on sangen suomalaista. Sukujuuremme lähtevät kerjäläispojasta ja paimentytöstä, jotka vaelsivat Pietarin seudulle Rautjärven Ilmeeltä 1800-luvun alussa, kun melkein kaikki muut olivat kuolleet nälkään ja koleraan. Sukunimi on vanha. Sukuselvitys alkaa aukottomana vuodesta 1624. Pettymyksekseni suvussa ei näytä olleen edes ainuttakaan hirmurikollista, tavallista talonpoikaisväestöä vain. Kiinteistörekisteriyksikkö ”Kemppinen” jäi viime kapinoissa 1944 300 metriä väärälle puolelle rajaa.

Mitä sitten vielä tulee maahan ja matkailuun, olen asunut vuoden Kaliforniassa, jota en tunne lainkaan, ja viettänyt eri vaiheissa paljonkin aikaa Pariisissa, joka on minulle täysin vieras kaupunki. Lisäksi olen käynyt Keravalla ainakin kolme kertaa. Matkailun avartava vaikutus on jäänyt kokematta.

Jotta maasta saisi omia havaintoja, kyllä siellä pitäisi asua kielitaitoisena ainakin kolme vuotta. Olen tosin ollut havaitsevinani, että muukalaisten elämänpiiri on pikemmin omiaan supistumaan vieraalla maalla asuttaessa. Ne tuttavat, jotka ovat olleet pitkiä aikoja maailmalla, ovat joutuneet tekemään siellä kovasti töitä.

En tietenkään tarvitse kenenkään lupaa enkä hyväksymistä kirjoittamiseni aiheisiin. Jokainen voi vapaasti lukea tai olla lukematta. Dostojevskin Pietarissa ei voi vierailla. Sitä ei ole koskaan ollut olemassa. Se on taiteen luomus. Sanon vielä kerran, että olen tehnyt elämässäni tavanomaisen määrän vääriä valintoja, syynä oma tyhmyys. Matkailuharrasteen laiminlyömistä en niihin lue. 70-luku meni työnteossa ja 80-luku kirjoittaessa. Sen jälkeen elämässäni, tässä ottelussa, lyöntivuoroon tuli kohtalo.