Venäläiset II

Mainitsemani neljä, Pushkin, Dostojevski, Tolstoi, Solzhenitsyn, kirjoittivat pelkästään venäläisyydestä. Luokkaa 1b edustavat Gogol ja Tshehov (vain tavallisia neroja) olivat samaa mieltä.

Etenkin Suomessa mutta oikeastaan kaikkialla Venäjän ulkopuolella pahiten pimennossa on Pushkin. Hänestä kuuluu tietää, että hän lienee kirjoittanut joitakin haaveellisia runoja, joilla ei ole enää merkitystä, ja kuoli nuorena kaksintaistelussa. Siitähän sai.

Pushkin hallitsi kaikki kirjallisuuden lajit. Hänen teksteistään kuuluisimpia ovat ehkä Boris Godunov, Eugen Onegin ja Patarouva, mutta hänen runonsa ovat verrattomia ja romaaninsa (esimerkiksi Kapteenin tytär) mainioita.

Levätessään hän kirjoitti esimerkiksi näytelmän ”Mozart ja Salieri” (1830), josta Peter Schaffer teki suorasanaisen näytelmän, josta Milos Forman teki elokuvan ”Amadeus”.

Vladimir Nabokov on Pushkinia käännettyään todistellut ja osoittanut lukuisin esimerkein, ettei Pushkinia voi kääntää. Yksi syy on sama kuin Aleksis Kiven kääntämisessä – kirjailija keksi ja toteutti samanaikaisesti kirjallisuuden kielen ja kertomisen keinot.

Tulos on sitten se, että jokseenkin kaikki hiukankin koulua käyneet venäläiset osaavat ulkoa hiukan Pushkinia. Kaiken muun kumman lisäksi hänen kielensä näet on Nabokovin ja monien muiden todistuksen mukaan yksinkertaista, selkeää ja kenen tahansa käsitettävää, mutta sanastoltaan hyvin runsasta ja monimuotoista. Hän yhdisti kadulla puhuttua kieltä ja korkeaa tyyliä. Tässä on jotain samaa kuin Väinö Linnassa, joka osasi puhutella kansaa sen omalla kielellä, puheenparrella joka osui ja upotti.

Pushkinin asema on niin hurja, että hänen kuolemansa 100-vuotispäivänä 1937 jopa Stalin keskeytti viikoksi suuret puhdistuksensa ja yhtyi hymistelijöiden kuoroon – vaikka Pushkin oli ihmisen vapauden laulaja. Väitetään, että toisinajattelijat sekoittavat kukkansa samoinajattelijoiden seppeleisiin juuri Pushkinin patsaalla Moskovassa tänäkin päivänä.

Vihavaisen kirja on yllätyksiä täynnä, myös Suomen historiaa käsitellessään.

Venäjän opetteleminen on ollut hyvin vastenmielistä jo kauan ennen ryssävihan syntymistä. Jo 1800-luvun alussa kieltä opiskelevia pilkattiin ja epäiltiin kiipijöiksi, kukaties upseereita lukuun ottamatta. Toisaalta upseerithan ne todellisia kiipijöitä olivat, pahimpana muuan Mannerheim.

Vihavainen kertoo täällä 1840-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä professorina toimineen Jakov Grotin turhautumisesta. Grot oli aito ja lämmin Suomen ystävä, joka mm. kuljeskeli Lönnrotin kanssa ympäri Karjalaa ja pyrki kaikin puolin edistämään keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan yhteistoimintaa. Tuohon aikaan sortotoimia ei ollut vielä keksittykään, vaan suomalaiset elivät todella kuin herran kukkarossa ja venäläiset kantoivat tänne rahaa kopalla ja kontilla.

Mutta suomalaiset pitivät maanpetturina jokaista, joka osasi sanoa ”vot”. Sitten he aloittivat kieliriidan ruotsin ja suomen kesken, ja riita jatkuu edelleen. Viisas Grot oli tietysti sitä mieltä, että suomalaisten olisi kannattanut riidellä venäjän kielestä ja heittää vähäpätöinen germaaninen murre eli siis ruotsi kerralla mielestään.

Vihavainen viittaa Klingeen, jonka mukaan samainen Grot oli se henkilö, joka hankki Vänrikki Stoolin tarinoille julkaisuluvan Pietarista 1848. Saavutus tuntuu edelleen käsittämättömältä. Täällä hilluttiin venäläisten kurittamisesta, ja venäläiset taputtivat kohteliaasti ja lukivat Runebergia venäjäksi käännettynä.

Vihavainen ei mainitse, että suomalaiset olivat jo tuohon aikaan rähmällään olon mestareita. Runeberg kirjoitti ja Pacius sävelsi kansallislaulun nimellä ”Maamme” venäläisen tilauksen mukaan: mahdollisimman kaukana ”Marseljeesista”, mahdoton marssia ja liian vaikea yhteislauluna. Runeberg kirjoitti kyllä myös raivohullun versionsa Marseljeesista nimellä ”Porilaisten marssi”, ja nyt Niinistö kahlaa yhtä tyynenä kuin Halonen vainolaisen – siis venäläisen – hurmehessa, koska viel’ on Suomi voimissaan.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu; sellaisen laatimiseen minulla ei olisi tässä tapauksessa edellytyksiä. Jatkan omalla tavallani eräitä Vihavaisen ajatuksia, koska ne ovat hengentärkeitä.

Aika hyvin perustein voi väittää, että Suomi onnistui käyttämään kahteen kertaan, nimittäin tsaarin aikana ja 1950-luvulta oikeastaan loppuun asti, Neuvostoliittoa alusmaanaan, vähän kuin Hollanti osia Afrikkaa ja Aasian saaria. Tärkeitä raaka-aineita ja erikoisuuksia ostettiin maan kehittyvän teollisuuden sekundatuotteilla. Joskus ehkä pakkasi menemään priiman puolelle. Nyt on kuulutettu, että sama pitäisi tehdä kolmannen kerran.

Kukapa tietää. Venäjän historia ja kirjallisuus on täynnä tuota poshlostia, parannuksia jotka tehdään viimeistään huomenna. Lupaukset olisi täytettävä, ostokset olisi maksettava. Dostojevskin suuruus näkyy myös hänen teemoissaan. Hän oli itse sairaalloinen uhkapeluri. Joskus tuntuu kuin hän olisi julkaissut sekä Stalinin että Putinin elämäkerrat, 1800-luvulla. Viittaan siis uhkapeliin. Jos Venäjän erikoislaatu olisi puristettava muutamaan sanaan, niin ehkä se olisi halu edetä unissakävijän varmuudella kohti peruuttamattomia onnettomuuksia.

Putin ilmoitti 27.1., että on laadittava luettelo 100 merkittävimmästä kirjasta, ja jokaisen venäläisen on luettava ne ja laadittava kotiaine lukemastaan. Hänellähän on tapana siteerata puheissaan etenkin Pushkinia. Ja kirjallisuus oli arvossaan Venäjällä. Suuret kirjailijat tarjosivat sen moraalisen arovallan, jota hallitsijoilla ei ollut; juuri siksi Lenin ja Stalin ottivat pellekseen Maksim Gorkin, joka oli aluksi aivan hyvä kirjailija.

Runoilija Osip Mandelstam sanoi vaimolleen: Venäjällä arvostetaan kirjallisuutta. Yhden runon takia tappavatkin. Kaksi vuotta myöhemmin hän joutui Gulagiin, jossa hänet tapettiin.

Nyky-Venäjällä on hienoja kirjailijoita, mutta ei ketään suurten veroista. Suuret kirjailijat antavat lukijoille – kansalle – ainekset omakuvaan eli itsensä ja erikoislaatunsa ymmärtämiseen. Meillä tuon ovat tehneet Topelius (Maamme-kirja), Aleksis Kivi ja Väinö Linna. Runebergin valtavan merkityksen voi suoraan lukea Yrjö Jylhän ”Kiirastulesta”, joka loi koodin eli sekä totuuden että kaunistellun kuvan talvisodasta. Kirjassahan on ainakin kaksi maailman huipputason sotarunoa (kuolemarunoa).

Helposti luullaan, että Dostojevski oli kellariloukossa raapusteleva olevien olojen arvostelija. Näin ei ollut. Kun hän piti puheen Pushkinin patsaan paljstamistilaisuudessa 1880, tuhannet kuulijat arvioivat tilaisuuden elämänsä kohokohdaksi. Turgenjevin puhetta ei viitsinyt kuunnella kukaan. Dostojevski jylisi Venäjän suuruudesta ja vaati kuulijoitaan tulemaan todellisiksi venäläisiksi.

Tänään Pushkinin patsas katsoo kaivaten aukion toisella puolella olevaa maailman suurinta McDonald’sia (700 paikkaa, 30 000 asiakasta päivässä).

Ehkä tässä on Venäjä pähkinänkuoressa, ei lännessä toisteltu arvoitukseen kääritty salaisuus, vaan aidosti mahdoton ilmiö, henkeä ja naudanlihaa, rakkautta ja rikoksia, sorroksi nimitettyä vapautta ja vapaudeksi sanottua sortoa, hyvää naapuruuspolitiikkaa tykeillä ja kuularuiskuilla, korkeaa matematiikkaa ja laittomuuden ihailua (matematiikka on jyrkästi omalakinen ja lainalainen alue), poshlost eli itseensä tyytyväinen hengettömyys ja Gergiev johtamassa Kirovin teatterissa – epäeuklidinen maailma.

Tolstoi vastusti raivokkaasti edistystä ja kulttuuria. Ensin mainitussa hän onnistui. Edistys oli hänelle etenkin länsimaissa kiiteltyä muutosta. Kulttuurin vastustaminen taisi epäonnistua ainakin taidetta ja tiedettä ajatellen.

Tolstoi ja Dostojevski kehittivät kirjallisuuden, joka on ajatuksenakin mahdoton. Kirja lukee lukijaansa. Jopa lukija, joka on esimerkiksi suomalainen, käsittää nopeasti, että avoin kirja lukee häntä kuin avointa kirjaa tunkeutumalla hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, osoittamalla hänen omien kokemustensa ja havaintojensa aidon merkityksen ja suuren painon.

Tässä on yhteys. Tuo havainnolliseksi tekemisen kyky on samaa kantaa kuin Venäjän (hyvin suureksi osaksi Venäjän juutalaisten) murskaava ylivoima esittävässä taiteessa eli musiikissa ja teatterissa. Se ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä.