Korkeasta sivistyksestä

Epäilen tällaista: alle 50-vuotiaat eivät välitä Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Alle 40-vuotiaat eivät ole edes nähneet Chaplinin hienoimpia elokuvia (Kultakuume,Kaupungin valot, Nykyaika, Diktaattori). Alle 30-vuotiaat eivät ymmärrä vanhan ajan piirrettyjä, siis tyyppiä Tom ja Jerry. Itse en pidä Tomista enkä Jerrystä, mutta Droopy on mielestäni suurenmoinen ja vanhemmat Väiskit ja Repe Sorsat jalometallia.

Nyt alkaa vaikuttaa, että alle 10-vuotiaille edes Simpsons ei maistu – sikäli kuin löytyy tuollainen henkilö, joka ei ole sarjalle altistunut.

Eräälle tuon ikäiselle opetimme sarjakuvan lukemista, ja hän oppi heti. Tintti on tullut Spielbergin elokuvan ansiosta laajasti muotiin.

Olin aika yllättynyt, kun näin, että aivan nuorilla lukijoilla on sama ongelma, jonka kanssa olin tekemisissä Tintin ensimmäisen (oikeastaan toisen) tulemisen aikoihin noin vuonna 1970. Silloin useammatkin  kustannusliikkeen maisterit, joilla oli tyypillisesti tutkinnon pääaineena sanskrit ja sivuaineena kreikkalainen filologia, kysyivät minultakin, miten sarjakuvia oikeastaan luetaan.

Tämä ongelma ei Suomessa tule juuri koskaan ajankohtaiseksi, koska meillä on Aku Ankka-lehti. Mutta ennen oli aivan totta ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet ylioppilaaksi ennen vuotta 1951 eli siis Aku Ankaa. Nyt kimmokkeen antanut henkilö oli puolestaan aloittanut koulunsa ulkomailla. Osaako Erkki Tuomioja lukea Akkaria? Entä Matti Klinge?

Muistisääntö on suuret ikäluokat. Minä en niihin kuulu, jos ryhdytään hiuksia halkomaan, mutta ei ryhdytä. Niinpä 1944 syntynyt henkilö on lukenut Akkarin näytenumerot ja korotettu vuositilaajaksi heti 1952. (Todellisuudessa minulle tuli Yhtyneitten kuvalehtien ”Sarjakuvalehti” jo ennen ja olin perehtynyt tarkoin Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto –julkaisuista Iskevään Salamaan (Flash Grdon), Tarzaniin ja erinäisiin muihin, mutta se on eri tarina.

Tekstin ja kuvan synkroni oli vaikea keksintö. Trivial Pursuitissa vastaukseksi kelpaava Yellow Kid (ensimmäinen sarjakuva) oli epäsynkassa. Tekstit oli kirjoitettu milloin mihinkin. Vasta ”Kissalan pojat” (”Katzenjammer Kids”) toteutti puhtaasti puhekuplat. – Kuva ja sen alle präntätty teksti on tietenkin ikiaikainen ilmiö, mutta se ei ole sarjakuva, vaan kuvakirja.

Tätä kysyn teiltä, lukijat. Ilmeisesti lapset eivät enää lue sanomalehdistä edes sarjakuvia.  Minun maailmassani jokainen itseään kunnioittava vuorineuvos luki aamulla ensin Mikki Hiiren ja vasta sen jälkeen protestilistan ja pörssitiedot sekä presidentti Paasikiven uusimmat seikkailut etusivulta. Sekä sanoma- että aikakauslehdet luettiin yleensä takaperin, lopusta alkuun. Kaltaiseni kaunosielut kuitenkin ahmivat ensin Apu-lehdestä ”Sanan voimalla” otsikon alta Isaskar Keturin.

Tekeekö Rillumarei-kulttuuri kuolemaa? Onneksi voin kysyä sitä tänään Pekka Gronowilta, joka tulee kirjaston satutunnilleni miettimään kanssani, mihin kirjastoja tarvitaan. Pekka oli samoin kuin Heikki Kaukoranta pätevistä akateemisista opinnoista huolimatta jo varhain eli 60-luvulla suuresti huvittunut arvottomasta taiteesta.

Sietää muistaa, että vielä Seppo Heikinheimo oli syvästi vakuuttunut hanurin eli haitarin turmiollisuudesta. Se ei ole soitin. Kaikki haitarimusiikki oli siten syvästi halveksittavaa. Sepolta jäi tietenkin miettimättä, että sitten eivät urutkaan ole soitin. Hänen aikansa tavallisen harmonikan kytketyt soinnut liittyvät vain erääseen haitarityyppiin.

Me kasvoimme, Gronow ja minä, maailmaan jossa Elvis oli huono laulaja ja Frank Sinatra vielä huonompi. Vakavasti otettiin vain silloin ainoana standardina pidetty täysijänteinen, oopperamainen laulutapa. Olavi Virta lauloi hyvin, mutta ala-arvoista musiikkia.

Nyt aika on toinen. En minä sitä ääneen sano, että kun nyt kuuntelee levyttäneitä lauluyhtyeitä, välillä miettii, että kuinkahan kauniilta tuo kuulostaisi, jos menisi vielä nuotilleenkin.

Oma sokea pisteeni – yksi niistä – on tietokonepelit. En saa niistä huvitusta. Hyviksi mainittuja pelejä en opi. Alle 7-vuotiaat oppivat heti. Niin se käy.