Kuvanluku, äänenluku

Ajanviete oli niin kauan halveksittua, koska mielipidejohtajat vaistosivat mitä sen alla oli, herravihaa. Timo Soini on ollut aina olemassa.  En kirjoittanut tuota monikkoon. Anti-mielipidejohtajia on aina ollut.

Havainto ei ole ilmeinen, koska ”huono” mielensisältö on osattu häivyttää historiasta. Se on pyyhitty kaikkien muistista.

Tarvittaisiin kvantitatiivista tutkimusta.

Rillumarei-kulttuuri on selvästi peräisin asemasodan ajalta eli vuosilta 1942-1943. Valistusupseerit velttoilivat ja sallivat kaikenkarvaisten rintamaradioiden rehottaa. Niissä melusivat Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Pekka Tiilikainen ja todella suuri määrä myöhemmän viihdemusiikin suuria nimiä (Toivo Kärki jne.).

Vakiintunut kristillis-kokoomukselainen mielipidevaikuttajien joukko ei yhdistänyt voimiaan muutoin epäilyttävän kirjallisen eliitin kanssa kanssa ”Tuntematonta sotilasta” joulukuussa 1954 väittämistään syistä eli esimerkiksi epäisänmaallisuuden ja upseerien tai lottien halventamisen takia eikä kirjallinen eliitti leimannut tuota teosta poikien seikkailukirjaksi vahingossa. Linnan kirja oli rillumarei-kulttuuria eli alhaista, kansanomaista, ruokotonta, näennisen ihanteetonta ja herravihan läpitunkemaa. Niin, ja niskojaan nakkelevaan kirjalliseen eliittiin kuului myös äärivasemmisto, joka väitti olevansa kansan asialla.

Kalle Päätaloa kieltäydytään edelleen tunnustamasta, koska hän osoitti suomalaisen luokkakierron jakomielisyyden. Toisaalta rohkaistiin ja käskettiin lukemaan läksyjä, toisaalta kauhisteltiin, että kun nyt tuollaisetkin luulevat jotain olevansa.

Kuvat – eilen sivuamamme elokuvat ja sarjakuvat – arvioitiin järkiään roskaksi. Aku Ankasta varoiteltiin vielä 1950-luvun lopussa. Elokuvassa taiteellisia arvoja näkeviä pidettiin omituisina ihmisinä.

Renkutusten suosion jatkuva laajeneminen oli hyvin yllättävää, koska Yleisradio karttoi niitä kammoksuen, ja levyt olivat kalliita. Ehkä ratkaiseva tekninen väline oli levyautomaatti, sellainen mekaaninen, jollainen jökötti joka pilsneripaikassa pajatson vieressä. Sitten kaikki muuttui, kun bensa-asemilla alettiin myydä äänitettyjä c-kasetteja ja sekä niiden että soittimien hinta laski. Pian niitä oli autoissakin, ja nyt tangokulttuuriksi ja humpaksi muuntunut musiikki säilytti asemansa.

Elokuva ja sarjakuva ruttautuivat television ja yhteisöllisyyden erillisyydeksi muuttumisen voittaessa. Uudet suomalaiset sarjakuvat, kuten eilisissä kommenteissa mainittu joka suhteessa fantastisen hieno Tarmo Koiviston ”Mämmilä” –sarja oli korkeakulttuuria jo syntyessään.

Kuvan ja äänen lukutaito muuttuivat. Haluaisin sanoa että ne heikkenivät kautta linjan. Puhutaan amerikkalaisuuden voitosta. Mielestäni amerikkalaisuus omaksuttiin vain soveltuvin osin.

Kummallisella tavalla on unohdettu näissä asioissa, korkean ja matalan kulttuurin välien selvittelyssä, että meillä oli kansallinen suurmies, joka loi uransa piirtämällä, Kari Suomalainen.

Piirtäjänä ja pilapiirtäjänä hän oli oikeastaan vertaansa vailla. Mutta jos vaivautuu selaamaan huolellisesti hänen albumejaan, jotka seisovat nyt kirjastoissa käyttämätöminä, on syytä varautua ällistymään. Jos Karista sivuuttaa Kekkosen ja siis päivänpolitiikan, jäljelle jää hurja kirkuminen korkeakulttuurin puolesta ja patavanhoilliset kulttuuriset asenteet. Ja suvaitsevaisuutta ja humanismia ajatellen nykyiset vihapuhujat ovat aika kesyä väkeä Kariin verrattuna. Tämä helsinkiläinen herraspoika oli totisesti mies, jolle mikään vieras ei ollut inhimillistä.

Temppu oli taitava. Kari Suomalainen, joka oli nuoruudessaan piirtänyt myös sarjakuvia ja tehnyt sen erinomaisen hyvin, nappasi pilapiirroksella helpon ja kansaan menevän ilmaisutavan ja opetti vaurastuvalle keskiluokalle, että poliitikot ovat huijareita, kommunistit hampuuseja, nuorison muoti ja musiikki naurettavaa ja että ryssä on ryssä ja Kekkonen on hänen profeettansa. Tyhmästä kansasta hyväksyttiin vain hauskat ukot ja akat, ja maa oli muka vielä 1990-luvulla Runebergin, Mannerheimin ja Sibeliuksen toiviotanner.