Mihin valo menee kun se on nähty?

Valo menee kaiken aikaa. Värejä ei ole olemassa. Ne ovat sähkömagneettisia aaltoja, jotka silmämme välittävät aivojen tulkittaviksi. Tulos on näkyvät värit, joiden lisäksi on näkymättömiä.

Jäin pohtimaan erästä kirjoitustyötäni varten, miten käytännöllinen olisi sellainen iPad, jota katsoen voisi katsoa esimerkiksi taloa nyt, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten, tuhat ja niin edelleen.

Kaikki kohteista koskaan heijastunut valo on jossain, menossa pitkin maailmankaikkeutta valon nopeudella. Niiden eli siis menneiden kuvien tarkastelemiseen vaadittaisiin vain riittävän etäiset tarkastelupisteet ja tietenkin keinoa koota laskennallisesti sironneet valonsäteet jälleen yhteen.

Uusi iPadini jäisi ehkä mykäksi. Caesarin karjahtelu Brutukselle on vaimentunut kauan sitten. Toisaalta ääniaallot ovat ilmakehässä niin että ongelma on lähinnä laskentateho. Kysymyksessä ei taida olla teoreettisesti mahdoton urakka.

Kuva on nyt Wikipediasta otettu, monesta paikasta tuttu kromaattisuusdiagrammi, jonka nähdessä voi unohtaakin, että fysikaalisia värejä on äärettömän paljon. Niiden luokka on vektoriavaruus tai Hilbertin avaruus, jossa voi olla äärellinen tai ääretön määrä ulottuvuuksia.

Hawkingin ja Mlodinowin jo kertaalleen mainostamani kirjan (The Grabd Design) yksi teema on ”multiverse” eli sellainen ajatus että maailmankaikkeuksia on monta. Jos maailmankaikkeus on muodoltaan lähinnä litteä, matemaattisesti maailmankaikkeuksia on kenties äärettömän monta.

Jos tuo kuulostaa oudolta tai tarpeettomalta, niin suhteellisuusteoriasta olemme tienneet jo sata vuotta, että aika ja avaruus ovat saman asian kaksi eri puolta.

Humanistin ja tavallisen tervejärkisen ihmisen ’tässä ja nyt’ on muuan erikoistapaus, ei rikkumaton luonnonlaki.

Meillä on kaikilla sisään rakennettu, ilmainen aikakone. Meillä pon kyky nähdä unta, ja mekanismi on jotenkin sama kuin näkemisen. Outoa ajatella, että vuosikymmeniä sitten vakavat tutkijat väittivät unia mustavalkoisiksi. Luulen että he olivat istuneet liikaa elokuvissa. Itse pystynyt poimimaan näkemästäni unesta esimerkiksi kauan sitten kateisiin joutuneen kirjan kansipaperin värit. Muutkin pystyvät, luulen.

Ympärillämme toimivat monet hyödylliset aikakoneet, kuten kirjallisuus, elokuva ja musiikki. Ne ovat aitoja. Vaikka ne kuvaisivat nykyhetkeä eli katsomisen tai kuulemisen ajankohtaa, ne on sommiteltu aikaisemmin eli ne eivät ole nykyhetkeä.

Kun teos on säilynyt kauan, siinä lienee jotain yleispätevää. Schubertin pianosonaatit kertovat luultavasti, miltä Schubertista tuntui, ja kun kuuntelen, minusta tuntuu ehkä samalta.

Voin tälläkin hetkellä muistaa Algerian ja hiekkarannan ja auringon sokaisevan heijastuksen ja veitsen. Tosin en ole koskaan käynyt Ageriassa, mutta kun luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran, siitä syntyi muisto, jonka palauttaminen mieleen ei ole vaikeaa.

Kullakin on oma makunsa; van Goghin tähtitaivaan värit eivät lähde mielestäni. Vaikka tuo maalaus on kaikissa kirjoissa, se on Amsterdamin museossa nähtynä rajuin. Sitä katsomalla saattaa joutua hiukan pyörälle päästään.

Osoitteessa

http://www.nasa.gov/mission_pages/hubble/multimedia/ero/index.html

on korjatulla Hubblen teleskoopilla avaruudesta otettuja valokuvia. Niitä voisi varovasti luonnehtia vaikuttaviksi. Mukana on kuvia ”tapahtumista”, jotka ovat sattuneet 14 miljoonaa vuotta sitten.