Kielestä kiinni

Allekirjoittanut on tota noin omaksunut niin kun tahtotilan, joka pitkässä juoksussa takaa loppupeleissä räätälöidyn tota noin vastauksen tähän niin kun haasteelliseen ongelmaan.

En viitsi kirjoittaa koko pakinaa. Ei ole voitonnälkää. ”Olli” julkaisi sen jo puoli vuosisataa sitten otsikolla ”Nimittäin tuota noin”.

Jäin vain miettimään Suomen Kuvalehden kirjoitusta äidinkielestä.  Siinä kun ei sanottu mitään.

Kieli, useimmille äidinkieli, ei ole oppiaine. Se on osa ihmistä samalla tavalla kuin ruuansulatus tai verenkierto. Taudin määrittämisen välineenä se on verraton.

Käytän näissä kirjoitelmissani yksinkertaista rakennetta. Aiheita on tavallisesti kaksi. Vaihdan aiheesta toiseen näennäisen oikullisesti. Joillekin lukijoille tämä on sekavuutta. Jotkut ärtyvät. Itse en sure, että luteet putoavat lipusta.

Muuan kuvitelmia johdonmukaisesta kielenkäytöstä on koottu teokseksi, jonka nimi on ”Suomen laki”.  Todellinen kieli, jonka ominaisuuksia tähdennetään joskus sanomalla sitä ”kirjallisuudeksi”, on kuin hyvä metsämaa. Sille joka on kasvanut katsomaan, kuulemaan, näkemään, haistamaan ja tuntemaan, runsaus on valtava, mutta kaikki on tarkoituksenmukaista, tarkkaa ja tarpeellista. Vaikka se kuulostaa uskomattomalta, selvällä kiven selällä kasvaa jokin, jäkälä, ja on siinä myös sammalta, itiökasveja ja jokin kaksisirkkainen.

Pidän tässä varsinaisena työnäni kuulumisten vaihtamista. Sen takia tunteenpurkaukset ovat melkein yhtä tervetulleita kuin mietityt mielipiteet. Vaikka en halua tietää mitään lähempää lukijoistani, kuvittelen kaksi tai neljä tuhatta päivittäistä lukijaani ja kirjoittajan omahyväisyydellä ajattelen, että taitavat olla fiksua väkeä joka sorkka.

Ruotsinkielisyyttä vastaan nousseista tunteista olen selvillä kohtuullisesti enkä ota asiakseni asetella niitä. Halusin vain tehdä harmittoman kokeen.

Kukaan kommentoija, joita on nyt puolen sataa, ei ole ilmaissut samaa mielleyhtymää, jonka paikannimi Dragsvik herättää minussa.

Dragsvikin kasarmeissa kuoli noin 10 000 punaisesta vangista kesällä 1918 ainakin 2 800, joista 60 teloitettiin valtiorikosoikeuden päätöksellä ja tuntematon määrä muuten vain. Olot olivat samanlaiset tai pahemmat kuin joidenkin nimeltä muistamissa Hennalassa (Lahti) ja Poltinaholla (Hämeenlinna), Suomenlinnassa tai Santahaminassa. Vankileirejä oli todella paljon ja niiden hoitamattomuus on itsenäisen Suomen suurin skandaali, suurempi kuin venäläisten sotavankien heitteillejättö 1941-1942, jälkimmäistä tietenkään vähättelemättä.

Ennen sotia ”Tammisaari” merkitsi useimmille suomalaisille pahojen, häijyjen ja vaarallisten ”kommunistien” sijoituspaikkaa. Kasarmit toimivat valtiollisten vankien rangaistuslaitoksena. Niistä on laulujakin, eivätkä ne ole iloisia lauluja.

Minun korvissani ”Dragsvik” kuulostaa hiukan samanlaiselta kuin Pirunsaari. En viitsi verrata toisen maailmansodan tuhoamisleireihin, koska se vertaus ei olisi oikea.

Silti en äkkiä keksi maasta soinniltaan ilkeämpää paikannimeä kuin tuo. Jopa ”Kakola” on jollain tavoin huvittava, eikä ainakaan juristia kauhistuta vankila. Tosin ”grundi”, jossa kävin usein, suoraan sanoen oli hiukan kauhistuttava paikka (eristyssellit).

Suomenruotsalaisen ”ankkalammikon” syntymäpaikat ovat Viapori eli Suomenlinna ja Dragsvik. Sitäkin on laskettu, kuinka paljon kahta kieliryhmäämme edustavia ihmisiä meni koston kouriin 1918, mutta selvää ei ole saatu. Kieliryhmä puhdisti joka tapauksessa itse arvioimaansa alaluokkaa hyvin tehokkaasti. Ja maanpetoksesta tuomittuihin ja Tammisaareen kuivumaan lähetettyihin kuului sangen kirjavaa väkeä. Pääsääntö päti silloinkin. Varsinaiset jehut istuskelivat topatuissa tuoleissa toisen valtakunnan puolella ja köyhät pirut saivat tuntea oletetun vallankumoushankkeen selkänahassaan.