Filosofointia

Jos sitten kuitenkin on oppinut läheistensä merkkipäivät, luonnollisesti ne pyörähtelevät mieleen vielä merkityksensä menettäneinäkin.

Ensimmäinen vaimoni, hän jonka kanssa minulla on kolme lasta, täyttäisi tänään 70 vuotta. Todellisuudessa hänen kuolemastaan on noin 18 vuotta.

Ajatus ei ole herkistellä. Se kuitenkin tuntuu hiukan oudolta, että viimeisestä tasapainoisesta helmikuun syntymäpäivästä on siis 20 vuotta. Olimme Pariisissa. Silloin tapaamamme sukulaiset ovat hekin melkein kaikki kuolleet.

Syötiin suuri määrä ostereita ja yritän painaa mieleeni eri tyyppisten herkkupalojen ranskankieliset nimitykset. Olen jo unohtanut ne, ja ovat osteritkin jääneet vähälle.

Syntymäpäivälahjaksi hankittu kultainen rannerengas ei ollut aivan halpa. Se siirtyi sitten perintönä, kuten asiaan kuuluu. Mutta seuraavana päivänä eli 21. Helmikuuta sain kohtauksen ja puhuin ranskaa paremmin, nopeammin ja virheettömämmin kuin koskaan ennen. Silloin oltiin lentoasemalla.

Päivänsankari ilmoitti, kun pakkasimme matkalaukkuja hotellissa, että hän ei löydä sitä rannerengasta mistään. Katsoin paljonko aikaa on käytettävissä ja panimme toimeen etsinnän, jota mikä tahansa poliisin tekninen erikoisyksikkö olisi seurannut suopein silmin.

Kun tieto oli, että rengas oli ollut tallella hotellihuoneessa illalla nukkumaan mentäessä, sen oli siis oltava huoneessa tai matkatavaroiden joukossa.

En muista minkäänlaista paniikkia, sillä kysymyshän oli rahasta ja siinä oli takana syöpää ja leikkauksia, ja edessä samoin, vaikka sitä emme silloin tienneet. Tauti piti taukoa. Mutta matkalaukkujen, kassien, pussien ja taskujen sisältö koottiin riviin ja asia oli täysin varma. Jompikumpi meistä oli onnistunut ensimmäisenä toteuttamaan käänteisalkemian. Olimme muuttaneet kullan, jalon metallin, olemattomaksi. Koru oli kadonnut.

Lähtöselvityksessä esitin hiukan typerästi sen renkaan ostokuitin saadakseni arvonlisäverovähennyksen. Käskettiin sivuhuoneeseen, jossa kolme poliisi vaati näyttämään korun. Sanoin ettei sitä ole ja kerroin lyhyesti ja selkeästi, että hukkaan meni. Poliisit muuttuivat hetki hetkeltä vakavammiksi. Sanoin että olkoon se vero, viis siitä. Lentomme oli kuulutettu jo kahdesti, ja lentoasema on laaja.

Poliisit katsoivat toisiaan ja heistä mustaverisin sanoi, että lähdetäänpä poliisilaitokselle ja aletaan tehdä kuulustelupöytäkirjaa, sillä tästä rajarikoksesta te ette pääse vähällä ja tarkemmin katsoen olettekin vähän tutun näköisiä. Lienee viisainta toimittaa passitkin laboratoriotutkimukseen.

Minusta siis tuli Danton giljotiinin edessä. En ole milloinkaan puhunut niin hyvin. Puhe kesti kaksi minuuttia, enkä kuollaksenikaan ymmärrä, mistä muistin lokerosta poimin Ranskan rikoslain pykälät, article ja alinea sejase, luultavasti aivan oikein. Konstaapelit vetivät kättä lippaan ja yksi riensi soittamaan portille, ettei lentoyhtiö jättäisi merkittäviä asiakkaitaan. Kävelimme riuskasti mutta juoksematta ja portilla saimme valloittavan hyvän ja viittauksen astua ilma-alukseen. Päivänsankari kysyi, mitä minä olin puhunut ja tehnyt, ja vastasin rehellisesti, etten tiedä.

Pariisista ei kauan lennä Seutulaan. Saimme taksin vai oliko meillä auto pitkäaikaisessa pysäköinnissä, sitä en muista, mutta kohta olimme kotona Kirkkonummella.  Kaksi aikuista lasta ja yksi karkeasti alaikäinen olivat laittautuneet vastaan.

Kerroimme terveiset ja sanoimme että sitten tuliaiset. Avasin sen ison vuorittoman matkalaukun, joka on hävitetty jo kauan sitten. Lausuin perheessä kaikkien tunteman simsalabim-version ”Tut Amo Palda” (Laura Soinne, Satuja) ja avasin matkalaukun.

Rannerengas oli päällimmäisenä, asiallisesti laskostetun puvun takin päällä. Tapaukseen ei ole saatu milloinkaan valaistusta. Metastaasit ilmenivät pari kuukautta myöhemmin.