Laurilan verikoirat

Poliisitutkintapöytäkirjat olivat joskus parempia kuin romaanit. En ole aivan varma, millaisia ne ovat tätä nykyä. En ole tekemisissä rikosjuttujen kanssa enää.

Tyypillisesti kuultuja oli monta, kymmeniäkin, ja tarinat olivat kulkeutuneet kahden huonon suotimen läpi. Juuri kukaan ei puhu johdonmukaisesti eikä hyvin poliisin puupenkillä. Aikaisemmin kirjallisen ilmaisun sujuvuus ei sekään onneksi ollut poliisimiesten ylin pyrkimys.

Kokonaisuudesta eli rikoksesta rakentui laikukas, osittain aukkoinen kuva. Tuomarina tunsi sukulaisuutta sellaisia tutkijoita kohtaan, jotka kunnostavat osittain turmeltunutta mosaiikkia.

Ilmoitettava teos ”Laurilan verikoirat” (Jalkaväkirykmentti 23 Taipaleella ja Vuosalmella 1939 – 1940) (omakustanne, 2012, 482 s. (sivukoko A 4), runsas kuvitus, värikuvia ja karttoja, eur. 61, ISBN 90-978-952-92-9381-0) sisältää kymmenien talvisodan Taipaleen veteraanien kertomuksia sekä toimittajan Kimmo Sorkon laajan katsauksen sotatapahtumiin, itse asiassa YH:n alusta asti. Pohjalaisrykmentti esitellään perinpohjaisesti.

Taipale päätyi kovien taistelujen paikaksi melkein vahingossa. Siellä ei ollut mainittavia varustuksia, koska sodan alla linnoitettiin Keski-Kannasta ja Taipaleen lisäksi Äyräpää jäi huomiotta. Kirjassa mainittu pitää paikkansa. Tämäkin sinänsä vältettävissä ollut virhe maksoi monen hengen.

Kirjassa on huolellisesti laadittu kaatuneiden luettelo, kunniamerkkien saajat, keskeisten tapahtumapaikkojen karttakoordinaatit ja muutenkin se on tasoltaan parasta, mitä olen näistä joukko-osastojen historiikeista nähnyt. Voi olla, että joku yhden henkilön kirjoittama kokonaisuus nousee samaan luokkaan, mutta tällainen julkaisutapa lisää todistusvoimaa. Kertomuksista näet huomaa heti, miten uskottavia ne ovat. Mukana olleet ovat vakuuttaneet minulle, että taistelijoiden mieleen jäänyt on hyvin sattumanvaraista ja joskus kapeaa. Hengissä pysymisessä kaiken tulituksen ja kovan väsymyksen keskellä on niin täysi työ, ettei siinä juuri asioita paineta muistiin.

Ja asian luonteen johdosta kolmannes tarinasta jää kertomatta, kaatuneiden kokemus.

Vähemmän tähän alaan addiktoituneille voisi ehkä tähdentää, ettei edes talvisodassa ja Taipaleella kaatuminen ollut Vänrikki Stoolia. Marssittiin metsässä. Kuin tyhjästä tuli tykistökeskitys. Kun savu laskeutui, todettiin että seuraavat miehet olivat kuolleet:…

Rintamavastuussa vuorotteli ”Keski-Suomalaisten rykmentti” ja pohjalaisrykmentti. Ensin mainitussa, etenkin raskaita tappioita kärsineiden Soinilaisten komppanian päällikkönä oli Yrjö Jylhä. Paikat, reitit, korsut olivat samat eli Suomen kuuluisimmat (”Tuntemattomassa” on hyvin vähän paikannimiä ja maastonkohtia) – Kirvesmäki, Koukunniemi, Terenttilä, Mustaoja. Erään toisen komppanian päällikkönä oli tuleva Lapuan piispa (Eero Lehtinen), silloin jo pappi.

Kirja poikkeaa edukseen kaltaisistaan myös siinä, että myös hyvin ikävistä asioista puhutaan ja vielä sangen tasapainoisesti. Eräitä toimissaan täysin epäonnistuneita ja kiireesti koulutustehtäviin toimitettuja upseereita mainitaan nimeltä. Henkisesti loppuun palaneita mainitaan mutta ei nimetä. Joukosta ei kohoteta suoranaisisá sankareita. Suhtautuminen eversti Matti Laurilaan on äärimmäisen arvostava, mielestäni täysin syystä. (Asian vierestä: lapualaisen Laurilan koville joutunut lojaalius laillista hallitusta kohtaanoli hyvin keskeinen asia Mäntsälän kapinan aikana 1932.)

Kirjan lukeminen on minulle raju kokemus. Tiedän tai olen jopa tuntenut niin suuren osan mainituista henkilöistä – mutta lapsuudessani ja nuoruudessani mukana olleet olivat kauttaaltaan tässä asiassa vähäsanaisia. Kokemus oli eräässä mielessä ollut kaikille äärimmäinen.

Haluaisin kiittää ja onnitella kirjan aikaan saaneita. Tosin näyttää, että maksupuolella on ollut puoli Pohjanmaata. Kuten kuuluukin. Kyllä tällainen on komeampi muistomerkki kuin patsaat ja portinpielet.

Ja isänmaallisuuden ylilyöntien aikaan tekee hyvää lukea kiihkoilemattomien miesten tasapainoisesta päättäväisyydestä – ja tehdä samalla havaintoja maailman muuttumisesta. Pohjalaisia kummastuttivat kovasti Kannaksen mäet; harva oli tullut käyneeksi aikaisemmin matkoilla Seinäjokea kauempana.