Veijo Meren puolesta

Ihmiset eivät koskaan toivu kirjoista, jotka ovat joutuneet lukemaan. Näitä hirveyksiä tapahtuu lukioissa. Joku – lukiolainen, otaksun – rinnasti Veikko Huovisen (Hitler, veitikka) ja Veijo Meren tavalla, jota en neuvoisi kokeilemaan ylioppilaskirjoituksissa. Hänestä Meri on mennyt mies. Hän on siis joutunut lukemaan ”Manillaköyden”, ja kirja on loukannut hänen isänmaallisia tunteitaan. Minulla vastaava pakkokirja oli Pekkasen ”Tehtaan varjossa”, enkä ole Pekkaseen sen koommin koskenut.

Veijo Meri on kova valehtelemaan, elävänä tilanteissa vielä kovempi kuin kirjoissa. Kuvaillessaan 50-luvun kirjallisuuden keinoja hän väitti, että tarkoitus on iskeä lukijaa vyön alle juuri kun hän ei osaa sellaista odottaa. Siksikin kerrontaan on siroteltava arkipäiväisyyksiä. Lukija ei arvaa vaaraa.

Tämä selitys on hyväksytty yleisesti, koska se ei pidä paikkaansa. Jos se olisi totta, lukija löisi kirjan kiinni ja kirjailijaa päähän sillä kirjalla, jos tämä sattuisi tulemaan vastaan.

Itse ärryn teoksista tyyppiä Dan Brown – Ilkka Remes. Haluaisin huutaa kirjailijalle:” Hei, herra! Kikkelinne näkyy.”

Meri on omaksunut modernistien näkymättömän musteen periaatteen, aiheesta. Tuon periaatteen mukaan mitään ei kommentoida eikä selityksiä sallita. Selittämistä saavat yrittää arvostelijat. Arvostelujen koottuja selityksiä ei julkaista juuri koskaan. Ei niitä kukaan lukisi. Kirja ”Tuhat tyhmintä mielipidettä merkittävistä kirjoista” olisi puuduttavan helppo ja nopea toimittaa. Ainoa ongelma olisi runsauden pula.

Olen joskus lukenut typerän vertauksen, että kuvataan kuin kamera. Kamerassa kuvan rajaus määrää koko estetiikan. Valokuvilla on vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Niissä kilpailevat keskenään se, mitä näytetään ja mitä jätetään näyttämättä. Lisäksi ihmisellä on kaksi silmää, mutta kameralla vain yksi.

Kamera on kyklooppi ja kykloopit olivat, kuten tunnettua, hirviöitä. Jutun kuvassa Rubensin maalaus Kronoksesta. Maalaus voisi viitata myös romaanitaiteeseen, joka syö lapsensa. Kronos tarkoittaa aikaa. Mitä parempi romaani on, sitä varmemmin se käytetään anhittomiin.

Meren kirjoitustavan syy on hänen tärkein aiheensa, elämän hirvittävyys. Myös niissä kirjoissa, joissa ei näyttäisi tapahtuvan mitään erikoisen kammottavaa, tuo perusjärkytys on tuntuvilla.

Meri ei ole sotakirjailija eikä hän ole humoristi. Hänen maailmansa on kauhea kuin köyhyyden kosteutta ja lahoa repeilleiden pinkopahvien takaa löyhkäävä tölli, kun miehet ovat lähteneet talvisotaan, ja liian moni aavistaa, ettei sieltä tulla kävellen takaisin.

Hän myös kirjailijoistamme jumalattomin. Paavo Rintalan oli kai avokristitty. Haavikko oli huonoissa väleissä Jumalan kanssa. Useimmat nuoremmat voivat sanoa Jumalasta kohteliaasti:” Kiitos. En käytä.” He ovat raittiusihmisiä. Meren kirjoissa on aina puheroolissa Piru, eikä hän tyydy istumaan aisalla.

Huovinen, joka oli hieno taiteilija, kirjoitti joskus, muun muassa Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta, piruuttaan. Outo yhteensattuma tämä sana. Härmässä oli niin uskovaista väkeä, että vänä pääsi kun tapulin näkivät. JA sitten oli niitä, jotka kävivät kirkossa piruuttaan.

Meren kaikkien onnistuneiden kirjojen nimi voisi olla ”Manillaköysi”. Ne kiristävät lukijaa niin, että ovat tulla tuhoksi. Kirjasta ei pääse irti kuin puukolla, ja silti on lukemisen jälkeen sininen, kunnes alkaa muuttua vihreäksi.

Ydinkohtaus on se ruispelto, johon on suolattu suomalaisia, ja se lihava sika, joka taitavasti syö everstin helteen pöhöttämän ruumiin. Sitä Meri ei mainitse, pidettiinkö everstistä hänen eläessään, mutta mestarisian lihaan miehet eivät koske.

Tuohon kuvaan sisältyy kirjoittajan käsitys maailmasta. Ei tule heti mieleen sanoa sitä humoristiseksi.