Puolitoista ajatusta

Jos haluatte olla kilttejä yrityksille, älkää maksako laskujanne.

Tuota neuvoani en noudata itse. Varoitan siitä myös osaa teistä, lukijat. Laskujen maksamatta jättäminen ei ole, kunhan tilillä on rahaa maksaa ne ennen kun lisäkulut alkavat kertyä.

Televisioni alkoi käyttäytyä huonosti. Puhe on työhuoneeni pienestä ja halvasta vastaanottimesta. Uskoin etenkin lastenlasten vakuutteluun, että joko History tai Discovery voisi olla minulle kiva. Oikeastaan katson televisiota harvoin. Pidän konetta päällä etenkin aamuisin. On rattoisaa, että se jupisee kuin juoppohullu omiaan, eikä sekään häiritse, että uutiset ja sää taitavat tulla viiden minuutin välein. Niinpä sitten tavallisessa ketjun kaupassa oli värkki, jolla pääsee kaikenlaisille kanaville. Full HD vähän yli kolmesataa. Ei paha.

Koska liike korjaa pois täysinpalvelleen laitteen digibokseineen, sanoin että tulkoon sitten joku tuomaan ja laittakoon paikalleen ja kiinni. Johtojen irrotteleminen ja kiinnittäminen lattianrajassa, ahtaissa koloissa ja huonossa valossa ei varsinaisesti houkuttele. En liioin yllättynyt yhtään, kun alan osaajiksi tiedetyt Lauri ja Jussi asensivat johto seinään ja pyörii –ilmoituksin myytyä Blu-ray –soitinta (60 euroa) lähes tunnin.

Markettiketjun myyjä sanoi että lasku tulee mukana ja on per 14 päivää netto. En ole maksanut mitään per 14 päivää netto kahteenkymmeneen vuoteen.

Kysymys on siitä, että jos lipeäisin lupauksestani enkä maksaisikaan heti, sekä myyjäliike että perintätoimisto hyötyisivät suuresti. Luottotietoni oli tietysti vilkaistu. Pikalainojen koroista on puhuttu julkisesti mutta ei tästä tällaisesta – että huono asiakas on kaupalle hyvä. Myös luottokorttiyhtiöt ja operaattorit myöntävät ilomielin ”maksuaikaa”. Silmiini ei ole osunut selvitystä lisämaksuista, joiden kerääjinä myös pankit kunnostautuvat.

Ette olisi arvanneet, että tämä kirjoitus koskee tekijänoikeutta. Satojen tuhansien eurojen korvaukset, joita Suomessa on nyt tuomittu useita piratismista, ovat teknisesti ”saamatta jäänyttä voittoa”.

Väitän, ettei saamatta jäänyt voitto ole laskettavissa eikä arvioitavissa ja että korvauksissa on joskus 100- tai tuhatkertainen virhe. ”Saamatta jäänyt voitto” on kielellisestikin puoli vuosisataa sitten vanhentunut termi. Kuka osaisi laskea yhden tai sadan kahvipaketin myymisestä saadun voiton?

Tuomioistuimet tuomitsevat korvauksia kuvitelluista voitoista. Eräs selvältä tuntuva erä on luvatta kopioidun elokuvan tai äänilevyn tai kirjan hinta. Mutta kun levy maksaa Stokkalla 29,90 ja Anttilassa 19,90 ja vähän ajan päästä löytölaatikossa 9,90 ja kolme kympillä.

Klassisen tutkimuksen mukaan säilyketölkkejä, joita myydään vain 12 samalle ostajalle, ostetaan keskimäärin 7 kappaletta, mutta kun rajoitus välillä poistetaan, keskimäärin 2 tölkkiä, ja kun rajoitus viikon kuluttua (tämä on psykologien koe) tulee taas voimaan, palataan 7 kappaleeseen.

Myyntiin pohjautuva vahingonkorvaus on monissa tapauksissa paikallaan elinkeinonharjoittajien kesken. Kun tekijänoikeusjutussa on maksajana yksityishenkilö, lähtökohdan pitäisi olla luvattomasta kopioinnista saatu hyöty. Kun yksityishenkilö jakelee suojattua aineistoa normaalilla vaihtoperiaatteella, hyötyä ei kerry lainkaan tai se on minimaalisen pieni. Vahingonkorvauksen oikea suuruusluokka ei ole 100 000, vaan 1 000 euroa, tai sata. Elinkeinotoiminnan (tai järjestyneen rikollisuuden) tavoin organisoidusta piratismista ei tässä ole puhe.

Älkää viitsikö vastata, että tekijälle kuuluu palkkio ja että tietyt teokset putoaisivat tuotannosta, ellei piratismia vastustettaisi. Juuri näin on. Olen aivan samaa mieltä.

Nyt vain sanon, että tuon ansionmenetyksen laskeminen on nykyisillä markkinoilla kovin usein mahdotonta ja että tuomioistuimet ovat innostuneet jättiläiskorvauksista, joita ei todellisuudessa saada perityksi. Ja miksi jatkuvasti metelöin tästä asiasta. Minulla on yhä vaikeasti todistettavia epäilyjä kuin jättiläiskorvausten vaatijoilla – siitä että tämän hetken oikeuskäytäntö on tekijöille haitallinen. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen.