Tumppu

On perustettava palkinto, joka myönnetään vuoden tyhmimmän arvostelun kirjoittajalle. Jottemme joutuisi eksponenttifunktion vietäviksi, rajoitamme valikoiman maksettuihin arvostelijoihin, jollaisia esiintyy muutamissa sanomalehdissä.

Palkintona on vasemman käden tumppu, hiukan kurainen ja jäinen, peukalo imeskeltynä. Pekka Tarkalla voitaisiin myöntää periaatteellisista syistä rukkanen ja naula, jonka vaimo voi lyödä seinään.

Vuoden 2011 palkinnosta kilpailevat se henkilö, joka kirjoitti Antti Tuurin ”Ikitiestä” ja Suvi Ahola, jonka kirjoitus Aarne Kinnusen teoksesta ”Päätoiminen elämä” julkaistiin näinä päivinä.

Julkaisualustaa Kinnunen kutsuu selvyyden vuoksi nimellä RZ (Reichszeitung eli valtakunnansanomalehti), me muut, jotka emme ole estetiikan professoreita edes eläkkeellä, nimellä HS, ja katupojat nimellä Hesari.

Kinnunen muuten kertoo, että HS on parempi korvasienien kasvattamiseen kuin Hbl. Suvi Ahola on väärässä myös väittäessään kirjan tietoa korvasienien syömäkelpoisuudesta kuivattuina ja yli vuoden rapeutettuina. Tarkistin asian, mutta en ota reseptiä vastuulleni, vaan ehdotan ryöppäämistä.

Siinäkin Ahola on väärässä, että Kinnunen olisi myrkyllinen mies. En usko että hänestä löytyy gyromitriiniä pahempaa.

En ole ihan varma, olemmeko tavanneet Kinnusen kanssa. Luultavasti olemme. Meillä Ahvensalmella (Multala) noita Ihamaniemeläisiä ei kyllä välttämättä pidetä ihan täysijärkisinä. Tunnen asian perin pohjin, koska olen ollut siellä (Ahvensalmella) yli 30 kesää. Kinnusen mainitsema luokkatoveri Esko Kinnunen, ei sukua, on kesänaapurini. Leppoisa mies, vaikka onkin Holopaisen mummun kasvattipoika ja tiettävästi samaa kantaa kuin Vihtori Kinnunen, joka joi talonsa. Silti: kylällämme oli 1571 hopeaveroluettelon mukaan kolme taloa, Kinnunen, Korhonen ja muuan kolmas, jonka saarista saapuneet Holopaiset ovat viime vuosisatoina syrjäyttäneet.

Ihamaniemi, jonne Heikki Haaviko jaksaa hyvin soutaa, on pahalta mainittu, koska sinne on kertynyt teatterinäyttellijöitä mökkeilemään. Sellainen on myös Kinnusen vaimo.

Toisin kuin arvostelija uskotteli, kirjassa ei ole tavanomaista enempää keljuilua kollegoista, opettajista ja oppilaista. Suhteellisen avoin pahasti sanominen on paljon reilumpaa kuin sala-ampuminen, joka on tuttua kaikista muistelmista. Arvostelija ei taida tuntea yliopistomaailmaa tiedekunnan näkökulmasta, otaksun. Ne ovat sellaisia hommia, että joka ilta kotiin tulossaan saa pudistella tikarit ja puukot palttoostaan. Se kuuluu virkaan, ja siitä maksetaan korvaus, kuin kivusta ja särystä.

Sen muuten tiesin itsekin oikein hyvin, että suuri humanisti G.H. von Wright oli aikamoinen ryökäle ja edellytti mutkikkaita palvontamenoja kaikilta Häntä lähestyviltä. Kinnuselle Wright tuli kalliiksi: ensimmäinen väitöskirja hylättiin ”spekulatiivisena”, kun se oli jo painoon menossa. Kinnunen osoittaa luonnetta jättämällä selittelemättä.

Teos ei liioin ole muistelma. Se on aivan epätavallisen hyvä ja järkevästi koottu näennäisen irrallisista tarinoista rakentuva kokonaisuus, jossa välillä istutaan oopperassa italiassa, käydään katsomassa Berliner Ensemblen esityksiä ja istutaan Pentti Haanpään kanssa juomassa jaloviinaa osuuskassan portailla Piippolassa. Paavo Haavikosta mainitaan, että vanhemmiten hän tuli niin viisaaksi että muuttui epäviisaaksi.

Ehkä arvostelijan haksahdus johtuu siitä, että kirja on niin hyvin kirjoitettu. Hyvä suomenkielinen teksti ei ole jokapäiväinen herkku eikä varsinkaan silloin, kun se on selkeää, herkullista ja käsitettävää ja siinä pilkataan pätevin perustein juuri taideaineiden slangipaiseita, joista ”narratologinen diskurssi” (suom. ’kirjoitus’) tuntuu sydämistyttävän professoria erikoisesti.

Sudeettisuomalainenkin saa kirjasta paljon ajattelemisen aihetta. Jos vielä ohjaan väitöskirjan, käsken oppilasta lukaisemaan tämän. Aivan ohimennen, kuin verkoille kävellessä heitetyt maininnat metodista, teoriasta ja kysymyksenasettelusta ovat yleispäteviä. Niin sitä pitää herra rohvessoori!