Erehdyin jouluoratoriosta

Kun toveri Taanila tuntuu vetäytyneen sakastiin olen ajoittain luullut olevani itsekin epätavallisen äänekäs Bach-maallikkoveli. En kuulu samaan sarjaan muusikkojen enkä tutkijoiden kanssa. Laatikosta löytyi kyllä sellainenkin vahakantinen vihko, johon oli raapusteltu ensin kaikkien kantaattien vaikeasti etsityt nimet ja sitten tietoja levytyksistä. Samoissa kansissa oli yritys muistiinpanoiksi kaikista Bachin teoksista.

Sitten tuli kirjallisuus ja sen jälkeen Internet, jonka Bach-kotisivuilta kaikki tämä löytyy yhdellä laukauksella.

Olen varmaan tässäkin yhteydessä levittänyt tietoa, että Bachin jouluoratorio on vain sarja joulun ajan kantaatteja. Se on erehdys. Olen pahoillani.

Kuuntelin sen nyt joitakin kertoja ja varmistin korvieni kertoman kirjallisuudesta. Kysymyksessä on yhtenäinen teos, joka on passioiden veroinen.

Suomalainen alakulo lienee luterilaista alakuloa. Pohjoismaissa ja Saksassa passiot herättävät kiihkeää ihailua, mutta jouluoratorio on tätä nykyä melkein yhtä suosittu ja paljon esitetty. Teoksena se on sietämättömän iloinen ja tuo esiin sen Bachin, jonka haluamme aina unohtaa. Mozart ja Haydn mukaan luettuna on tuskin ollut säveltäjää, jonka musiikki olisi pursunnut niin suurta iloa ja leikkimieltä.

Jouluoratorion yhteydessä muistetaan aina puhua lainauksista, joita Bach siihen teki ennen kaikkea omasta tuotannostaan. Jopa melkein kaikkien tuntema avaus (”Jauchtzet, frohlocket”) on otettu vaaliruhtinattaren syntymäpäivän kunniaksi sävelletystä teoksesta (”Tönet ihr Pauken, erschallet Trompeten”).

Tämä myöhempien aikojen oudoksuma menettely ei ollut sen kummempi kuin raamatunjakeiden tai tuttujen virsien sisällyttäminen sävellyksiin. Bach oli myös oivallinen myyntimies. Tutut kiinnekohdat tekivät hyvin laajan teoksen helpommaksi omaksua. Tästä asiasta musiikkitieteessä käytetty termi ”parodia” on valitettava. Nykykielessä ”sitaatti” eli lainaus olisi oikeampi. Parodia tarkoittaa kevytmielistä muuntelua.

Toinen syy oratorion suhteelliseen näkymättömyyteen on levytysten keskinkertaisuus. Minulle Karl Richter ja hänen Münchenin joukkionsa kelpaa yleensä. Jouluoratoriossa amatöörikuoro ja nykysoittimiaan oudon hengettömästi käyttelevä orkesteri tekevät esityksestä puisevan.

Oikeutta teokselle tekee – kuka muukaan kuin John Eliot Gardner, jonka äänite on tosin suhteellisen vanha, 1980-luvun lopulta. Harnoncourtilla on kaksi äänitettä, joista vanha on luonteenomaisesti dogmaattinen ja kireä, uusi väljempi. Ammattikuorot muuttavat musiikin toiseksi. Harnoncourtin nyt käyttämä Arnold Schönberg –kuoro on tämän hetken hienoimpia. Tutustuin sen tasoon, kun aivan tapaturmaisesti kompastuin Schubertin mieskuorolauluihin, joita olin luullut olevan muutamia, vaikka niitä on pari sataa, musiikkina samat tasoa kuin liedit.

Bachin musiikkia on verrattu goottilaiseen katedraaliin. Vertaus on huono. Bachin aika piti nyt ihailtuja katedraaleja hirvityksinä. Ne ”keksittiin” uudelleen 1800-luvulla. Siihen asti niitä oli pidetty henkisen ja hengellisen takapajuisuuden symboleina.

Bachin jatkuvassa ihastelussa on ainakin yksi ongelma. Oli muitakin suuruuksia, kuten Bachin hyvä ystävä Telemann ja hänen edeltäjänsä Schütz, puhumattakaan Händelistä. Jotain kertoo maailmasta se tieto, että kun Telemannin ”huonous” havaittiin, Bach-tutkijoista sekä Spitta että Albert Schweitzer esittivät alleviivaten, miten huonoja kantaatteja Telemann kirjoitti verrattuna Bachiin. Suuri yleisö vakuuttui. Vasta viime vuosikymmeninä on huomattu ja todistettu, että nämä Telemannin esimerkillisen huonot kantaatit olivat itse asiassa Bachin säveltämiä. Herrat tunsivat toisensa hyvin ja kävivät ahkerasti kylässä toistensa luona.

Kyllä myös tieteessä tapahtuu. - Miten paljon suurta musiikkia lienee löytämättä! Minun koulukirjojeni mukaan Vivaldi oli vähäpätöinen säveltäjä, joskin ”Neljä vuodenaikaa” kukaties kärsi kuunnella. Seuraavaksi muotiin nousevaksi arvaisin Felix Mendelssohnia. Hänen patsaansa, jonka natsit kertaalleen tuhosivat, seisoo taas vastapäätä Bachia Tuomas-kirkon puistikossa Leipzigissa.