Säämingin jääjärvi

Vuosikymmeniä Saimaan muinaisrantaviivat ovat jaksaneet askarruttaa, mutta kirjallisuutta asiasta ei ole oikein ollut. Runoilijatohtori Aaro Hellaakosken tuota aihetta käsittelevää väitöskirjaa en ole koskaan edes nähnyt, ja yleisteosten esitykset ovat olleet kiusallisen ylimalkaisia.

Mielenkiintoni heräsi, kun luin 60-luvulla Eirik Hornborgin kirjan Vänrikki Stoolin tarinoista ja todellisuudesta. Se ei kiinnostanut, että Runeberg oli puhunut niin paksuja. Se kiinnosti, että sotajoukon perääntyessä Pohjanmaalle ja Savossa samoin ruotsalaiset eli suomalaiset eivät uskaltaneet mennä metsään. Koukkauksia ei tehty edes Lapualla, jossa vihollinen oli valmiiksi pussissa joen niemekkeessä.

Mutta jopa täkäläinen sotajoukko oli täysin sidoksissa tiehen ja sitä sitten sahattiin edestakaisin. Suuren osan Suomen menneisyyden merkittävistä tapahtumista voi helposti osoittaa kartalta. Täällä oli niin pahasti soita ja sikin sokin järviä, ettei ollut aihetta lähteä oikomaan metsien kautta. Ankaralla silmällä olen katsonut maitokaupassa käydessäni maantietä, joka on Suomen toiseksi vanhin, nykyiseltä nimitykseltään Kuninkaantie eli siis Vanha Viipurin tie, joka oli ympärivuotisessa käytössä jo pakanuuden ajalla. Järkimiehet jättivät isommat alukset Pikkalaan ja tulivat jalan tallaten Porkkalan niemen poikki, ja erilaista kansaa vaelteli rannikon tuntumassa Helsingin pitäjän kirkolle, josta mentiin Sipoon kautta Porvooseen. Rinnakkainen reitti, jota pitkin geenimme ovat kulkeneet, oli Salpausselkä.

Tällainen Matti Hakulinen on nyt julkaissut kirjan ”Saimaan jääjärvet – sininen hetki yli 10 000 vuotta sitten”. Kirjoittaja tuntuu olevan maallikko eli ei akateeminen tutkija. Niinpä hänellä on ollut aikaa tehdä todella lujasti töitä ja pohtia ja selvittää muinaisia vesiväyliä. Lisäksi hän kertoo luetuttaneensa tekstin yliopistoihmisillä, ja sekin on hyvä ajatus.

Nyt voitaisiin ainakin Imatralla ruveta viettämään Vuoksen syntymäpäivää. Kynnys murtui ja Vuoksi syntyi vasta 5700 vuotta sitten. Voin hyvin kuvitella, miten mielenkiintoista kerrottavaa jollakulla esi-isälläni oli aamuasioinnilta tullessa. Kiirettä piti varmasti Säämingissä asti, koska vedenpinta huljahti kerralla kaksi metriä ja myöhemmin vielä kolmannen.

Hyvin mielenkiintoista ja tässä kartoin ja piirroksin selvitettyä on Suomen niemen luistaminen kaakkoon. Kansan lisäksi maa on rähmällään Moskovan suuntaan.

Fennoskandian kilpi eli sangen kova ja vanha graniitti viettää nykyisen Venäjän suuntaan ja loppuu kokonaan juuri Vuoksen seuduilla. Saimaa on valunut tuon kilven reunalla milloin mihinkin päin ja laskenut jojskuks Pohjanlahteen, joskus Suomenlahteen Kymijoen kautta, joskus Laatokkaan useitakin reittejä, joista yksi on Hiitolanjoki.

Päijänne on tähän verrattuna rauhallinen paikka ja kallioiden repeämälinjakin on kuin veitsellä vedetty.

Hakulinen on paikantanut ja mittaillut laskujokien suulle muodostuneita kerrostumia. Niistä voi tehdä hyviä päätelmiä virtauksen kestosta ja voimasta. Irtaimet maalajit menevät edellä; kallio jää.

Kuuluisa loistohuvilani, Possulan kerhohuoneisto, sijaitsee pitkittäisharjun ääripäässä. Kun Säämingin jääjärvi oli voimissaan, mannerjään saattoi nähdä siinä meidän suunnalla suoraan Lappeenrannan upseerikerholta. Tosin on epävarmaa, oliko kivikauden ihmisillä upseerikerhoja. Epäilen kyllä, että oli, ja että he silloinkin väittivät parasta paikkaa omakseen.

Pitkittäisharju on mannerjään aikainen jäävirta. Niitä on Salpausselältä Ouluun ja mielenkiintoisesti myös Äänisen suunnassa.

Jopa kaukopartiomiesten kertomuksista ilmenee, että oli se perkeleellistä seutua – aina jumalaton ja upottava suo ja sitten harju kiivettävänä. Asiaa voi tarkastella lähemmin Googlen satelliittikartasta napsauttamalla vaihtoehtoa ”terrain” ja muistamalla että nykyinen Uikujärvi on tekoallas, yksi Stalinin kanavan monia sivutuotteita.

Kyllä se vielä näkyy suomalaisten luonteesta, että on mannerjää yli mennyt ja jättänyt pysyvät jäljet. ”Tää kansa on kuin kallio” – höylätty, raavittu, tasoitettu, ruhjottu.