Tämän vuoden lumet

Muinaisen runoilijan (Villon, 1431 – 1463) kirjaama huoli, missä ovat menneen talven lumet, tuntuu kovin aiheettomilta. Suriko hän vuoden 1460 vai 1461 lumia?

Jouduin kerrankin tekemisiin hullun henkilön kanssa. Kustannussyistä oli kysyttävä, miksi hän halusi välttämättä oman hotellihuoneen. Tyttären tai miehen seura ei kelvannut. Vastaus vakuutti: olisi se kauheaa, kun voisin vahingossa nähdä toisen ihmisen unia.

Kävelin siellä Helsingissä, kun amerikkalaisessa lehdessä oli kerrottu, että se on sangen kaunis kaupunki ja että kannattaa käydä.

Asioituani nyt musiikkitaloon siirtyneessä levyliikkeessä (Gergiev – Matsujev - Rahmaninov) totesin, ettei Mannerheim ollut edelleenkään päässyt metriäkään eteenpäin, ja pohdin hetken vanhaa kysymystä, eli että onko tuo nyt laitaa, ratsastaa karvalakki päässä pikkutakkisillaan.

Koetin katsoa, missä saksalaisilla oli tykit keväällä 1918. Tämän jutun kuva ei esitä työväenaatetta vaan työväentaloa saksalaisten tulituksen jäljiltä. Samassa yhteydessä ja samoilla keinoin paloi Turun kasarmi, joka sijaitsi nykyisen Lasipalatsin paikalla.

Tiedän menneisyydestä paljon vähemmän kuin tulevaisuudesta. Katsoin väärän kansion avattuani ällistyneenä valokuviani menneen talven lumista. Vuosi sitten pihassani oli lunta napaan asti. Vuonna 1965 kävelin Aleksanterinkatua elokuvateatteri Capitoliin katsomaan jotain elokuvaa. Mikä se oli, sitä en muista. Ehkä ”Kurjet lentävät”. Se meni loputtoman kauan.

En ole aikalaistodistaja, koska muistikuvani ovat virheellisiä ja väärin valottuneita. En ole tynnyrissä kasvanut poika, koska lapsuudessani tynnyrit olivat arvotavaraa. Niille oli parempaakin käyttöä. Niissä säilytettiin esimerkiksi Saukon silliä tai ryssänkurkkua, jota muuten sai Kustaankaduilta yhdestä pikkupuodista.

Satuin ottamaan käsiini kirjoja, jotka on kirjoitettu menneisyydessä. Veijo Meri on Helsingin Kalle Päätalo (tämä on siis tarkoitettu kiitokseksi). Esimerkiksi ”Peiliin piirretyssä naisessa” on paljon yksityiskohtaisia arjen kuvia. Asiat, ihmiset, ihmisten suhteet ja tapahtumat ovat minulle hyviin vieraita, koska olen elänyt sen ajan ja kulkenut samat seudut. Muistan kun tuo romaani ilmestyi 1963. Luin sen tuoreeltaan. Muistan Veikko Kerttulan televisioversion vuodelta 1969. Pääosassa oli Antti Litja, joka oli tuohon aikaan juuri täyttänyt 30. Nyt hän on syystä tai toisesta täyttämässä 74 vuotta. Veksin kävi pahasti (vaikea tapaturma).

Tällä kertaa historianfilosofian perustelu on lukijaystävällinen eli suora. Usein valitettu ”munkkilatina” on muuten epäonnistunut ilmaisu, koska munkkilatina eli munkkien ja pappien keskiajalla käyttämä latina on kaikkein helpointa ymmärtää suppean sanavaraston ja varovaisen kieliopin takia.

Ihminen muistuttaa asuintaloaan. Joku voisi perustaa uuden tieteen: katson sinua tarkkaan ja kerron, millaisessa talossa asut.

Vanhat valokuvat ja postikortit esimerkiksi Helsingin keskustasta kertovat muutakin kuin vaurioituneista ja puretuista taloista ja uutuuksista, kuten Kiasma ja Musiikkitalo (ja Sokos ja Pääposti). Taloja on muutettu vaikka kuinka. Rakennuksia on korotettu, rapattu, maalattu, on kyhätty lisäsiipiä, on avattu ällistyttäviä kulkureittejä.

Muistot toimivat samalla tavalla. Sen takia en ole maalauttanut taloani, vaikka olisi pitänyt. Vanha talo katoaisi uuden maalin alle. Nykyinen mieli rakentuu vanhan varaan, mutta samalla hermoratojen alkuperäinen käyttötarkoitus muuttuu ja paljon katoaa auttamatta lopullisesti.

Älkää asentako mieleenne maalämpöä, vaikka sitä väitetään edulliseksi. Pienet lapset ja muut dementikot hallitsevat tämän. Antoisa elämä edellyttää rutiineihin takertumista. Jos aamukahvi juodaan keittiön pöydän ääressä, ei pidä lähteä harhailemaan väljempiin tiloihin. Siitä päätyy vain pyörryksiin.

Ja kun aikanaan painuu helvettiin, silloinkin on muistettava olla paiskomatta ovia.