Keskinkertaiset ihmiset

Tänään kirjaston satutunnille on luvannut tulla juttelemaan Antti Tuuri. Sopii hyvin, koska kävimme sitä samaa kansakoulua, jolta ”Talvisota” (1984) alkaa. Se on nyt palanut se koulurakennus.

Lukupiirien yksi vika on keskittyminen kirjaan. Luetaan muka jokin kirja ja sitten puhutaan siitä. Ennen oli melkein kiellettyä puhua kirjailijasta. Piti antaa tekstin puhua ja unohtaa kirjoittaja. Tästä on päästy. Aina on ollut lupa puhua kirjailijan tuotannosta.

Tulin lukeneeksi Tuurin tuotannon toiseen kertaan läpi. Sieltä nousi esiin sellainen havainto, josta kärsii hetken keskustella. Jos selaatte mielessänne merkittävinä pysyneitä suomalaisia romaaneja, näette että romaanin sankariksi tai ainakin sankarin kaveriksi on liki järkiään haluttu poikkeusyksilö. Joko henkilöllä on epätavallisia kykyjä tai ominaisuuksia tai hänelle tapahtuu aivan ihmeellisiä, kuten Waltarin historiallisten romaanien sankareille, tai sitten hän vain on eri paria kohtalonsa kanssa, kuten Kiannon Topi Romppanen tai Sillanpään Toivolan Juha.

Aho, Jotuni, Lehtonen, Haanpää ja Linna vyöryttävät näytteille ihmeellisiä ihmisiä. Samaan päävirtaukseen kuuluu selvästi esimerkiksi Konsta Pylkkänen, Heikki Turusen Simpauttaja ja itse asiassa Hotakaisen ja Tervon monet henkilöt.

Kun kirjallisuus muuttui rajusti 1950-luvulla, Veijo Meri, Paavo Rintala ja sitten Hannu Salama ja monet muut toivat sankariksi tavallisen ihmisen. Meren ”Vuoden 1918 tapahtumat” –romaanin päähenkilö ei ole erikoinen, vaan tyypillinen, mutta ”Sujut” –romaanin päähenkilö on kyllä erikoinen.

Antti Tuuri kirjoitti 15 vuotta tavallisista ihmisistä ja asioista ja tavallisella kielellä. Vielä Pohjanmaa-sarjan ihmiset ovat henkisesti keskinkertaisia, jopa talousrikollisina.

Minun silmissäni tämä on hienoa romaanitekniikkaa. Tuurin kirjoissa havainnot tuntuvat tärkeämmiltä kuin havaitsijat. Tästä tulee mieleeni Antti Hyry.

Odottamaton taite on ”Talvisota”. Vaikka Hakalan sukukunta on hyvinkin sellaisia miehiä, joita sai myötäänsä kierrellä Kauhavan raitilla, kirja on isänmaallisuuden täysin uudistettu kuva ja toteutus on kertoja, joka näyttäisi olevan aika tavallinen jauhojulppi (”julppi” tarkoittaa housujen etuhalkiota), mutta hänessä henkilöityy talvisodan myytti, hiljainen ja ehkä itse itsensä arvioimatta jättävä sankaruus.

Voin kertoa, että tämä on Tuurin tietoinen valinta. Väitän asiaa varmaksi, koska tiedän, että romaanin tapahtumat ja perusratkaisut ovat J.O. Pernaan suusta, osittain serkkunsa Atte Pernaan. Tunsin itse molemmat miehet, ja J.O. jos kuka oli poikkeusihminen. Hän jäi ilman Mannerheim-ristiä jatkosodassa, koska joku meni sanomaan hänelle, että nyt tulee risti lääkintäaliupseerille, joka on kantanut kohta kaikki pitäjän miehet sidontapaikalle, usein ihan mahdottomista paikoista. Siihen Pernaan Jussi oli sanonut, että Isosompin Felix on sellainen mies, ja hänelle se risti sitten meni.

Tuuri on rakentanut päähenkilöstään särkyneen ihmisen, joka on pysyvästi kahden vaiheilla. Hän ei ole kova eikä pehmeä, ei runsas eikä niukka, ei uskovainen mutta kuin pysyvästi seuratalon porstuassa.

Havaintojen tekijänä ja sanojana hän tietysti on niin hyvä, tämä Hakala, ettei sellaista usein kohtaa.

Uusimmissa kirjoissaan, joissa päähenkilöt ovat Ketolan sukukuntaa, Tuuri on siirtynyt yhä erikoisempiin ihmisiin ja asioihin. Vaikka tuotannon tähänastisen huipun, ”Ikitien”, päähenkilö vaikuttaa tavalliselta, hän on todellisuudessa mystikko jossain teosofian ja tolstoilaisuuden suunnalla ja syvällisesti omantunnon ihminen.

Omantunnon äänen kuuntelemista eli korkeaa moraalia pidettiin ennen sotia ainakin Pohjanmaalla kommunismina. Äärioikeistolaisuus oli joukkoliike, joka sitten kaatuikin siihen, että se houkutteli eniten hölmöjä, joista pahin oli Vihtori Kosola itse, henkiseltä kehitystasoltaan aika alamittainen yksilö. ”Ei Vihtorista ollut”, sanoivat viisaat vanhat Kauhavalla.